Venäläisistä naapureistamme

 

Tämä on ote puheesta Kanneljärven pitäjäjuhlassa 2006 tämän aihepiirin osalta (tietoa suomensukuisista kansoista tähän esitykseen oli otettu varsin vähän). 

 

Sukukirjamme yhteydessä ja sen jälkeen aivan omana projektina olen selvitellyt Venäjän valtion ja sen kansojen kehitystä, varsinkin suomensukuisten osalta.  Erityisesti siksi, että karjalaisten historiaa ei voi tutkia eikä ymmärtää perehtymättä myös venäläisiin, koska karjalaisen Kannaksemme kohtaloksi muodostui laajeneva itäinen naapurikansa.  On mielenkiintoista tarkastella miten ja miksi tähän on tultu. 

 

Venäjän laajuudesta ja lukuisista kansoista johtuen maan historia on värikäs ja monimutkainen.  Seuraava yhteenvetoni perustuu parinkymmenen Venäjää ja sen eri kansanryhmiä käsittelevän teoksen tutkimiseen ja vertailuun.  Niiden pohjalta olen koonnut omasta mielestäni oikean nykykäsityksen yhdistelemällä. 

 

Slaavilaiset heimot tulivat historiankirjoihin vajaa 2000 vuotta sitten, jolloin vendeiksi kutsuttu heimo asui nykyisen Puolan itäosissa.  Muita slaavilaisheimoja asui ilmeisesti lähialueilla nykyisten Puolan, Tsekin ja Slovakian alueilla germaaniheimojen alistamina.  Heidän juurensa olivat ilmeisesti Veikselin latvojen ja Dnieprin välisellä ylänköalueella, missä on metsien ja peltosaarekkeiden lisäksi paljon pieniä järviä ja soita.  Heitä ympäröivät vahvat naapurikansat ja vasta näiden tuhoutuminen sodissa tai vaellus muualle salli slaavien alkaa leviämisensä, mikä sitten ulottuikin hyvin laajalle. 

 

Idässä Dnieprin laaksossa vastassa olivat paimentolaiskansa sarmaatit, jotka olivat tulleet alueelle jo noin 2300 vuotta sitten.  Sarmaatit metsästivät aktiivisesti Välimeren alueen orjamarkkinoita varten myytäviksi slaaveja ja tappoivat tarpeettomat.  Tilanne ei houkutellut slaaveja uudisasutukseen. 

Vasta kun gootit ja hunnit olivat tuhonneet sarmaatit ja uuden paimentolaiskansan, kasaarien, otettua eteläiset arot valtaansa slaavit pääsivät etenemään.  Kasaareille riitti kaupankäynti ja verojen maksu.  Ensimmäinen kasaarien alainen slaaviruhtinaskunta muodostui noin vuonna 500 Kiovan tienoille alkaen levittäytyä eteenpäin.  Tällöin slaavit olivat edenneet Ukrainaan, mutta Baltiassa, Valko-Venäjällä ja nykyisen Venäjän alueella ei slaaveja vielä tällöin asunut lainkaan.  Kauemmas pyrittäessä vastassa olivat pienet, mutta sitkeästi puolustautuvat suomen-sukuiset heimot, joten eteneminen oli hidasta vuosisatojenkin mittaan.  Mutta useatkin ulkoiset tekijät tulivat avuksi. 

 

Itämereltä on käyty kauppaa etelään jokia pitkin hyvin kauan.  Jo Kreikan Mykenessä 3500 vuotta sitten käytettiin Itämeren meripihkasta tehtyjä koruja.  Turkikset, mursunluu ym olivat synnyttäneet kauppareittejä, joiden herroiksi viikinkiajalla pääsivät varjagit, kauppiaita ja sotilaita Pohjoismaista ja Baltiasta, mukana tietysti alueen suomensukuisia.  Vuoden 500 tienoilla suomensukuisten eteläisimmät alueet olivat linjalla Latvia, Valko-Venäjä, Oka-joen laakso, Kama-joen laakso, Ural-vuorten eteläpää.  Kaupankäynti synnytti myös kaupunkeja, joista meille tärkein oli jo noin vuodesta 750 alkaen Laatokanlinnan kaupunki Olhavanjoella, suomensukuisten tsuudien alueella.

Koska varjagit olivat ylivoimaisesti parhaiten varustettu sotilaallinen voima, heistä alkoi muodostua alueen johtava ryhmä.  Vuonna 862 eräät pääasiassa suomensukuiset heimot kutsuivat ruhtinaak-seen Rurikin, joka alkoi hallita veljineen tulevan Venäjän pohjoisosia Laatokanlinnasta käsin.  Muita tärkeitä kaupunkeja olivat vepsäläisten Valgetjärvi, merjalaisten Rostov ja läntisten tsuudien Pihkova. 

 

Rurikin ruhtinaskunta oli pääasiassa suomensukuinen, ylimystön ja kauppamiesten ollessa pääosin varjageja, toki slaavejakin alkoi jo olla mukana.   Arkeologisten nykytietojen mukaan Novgorodin kaupunki syntyi vasta vuonna 930, minkä jälkeen siitä tuli pohjoisen Venäjän keskus yli 500 vuoden ajaksi.  

Rurikin suvusta muodostui Venäjän ylin luokka vuoteen 1598 saakka, eräänlainen ”pyhä suku”.   Lähes kaikkien ruhtinaskuntien päämiehet olivat hänen jälkeläisiään.  Heidän puolisonsa olivat noin vuoteen 1150 saakka pääasiassa pohjoismaiden kuningassuvuista, sitten lähes 200 vuoden ajan useimmiten turkinsukuisia polovtseja/kumaaneja ja tämän jälkeen vähän joka puolelta, mm mongoleja.  Koska ruhtinaiden avioliitot olivat ennen muuta politiikkaa, niin puolisoluettelo kertookin ennen muuta poliitisten yhteyksien painopisteistä. 

 


Rurikin seuraaja Oleg alkoi vuonna 882 laajentaa alueitaan.  Hän kokosi suuren sotajoukon, minkä ydin oli Itämeren alueelta koottu varjagijoukko, mutta valtaosa sotilaista oli suomensukuisia (tsuudeja eri puolilta, merjalaisia, vepsäläisiä, vatjalaisia, inkerikkoja ja ilmeisesti myös karjalaisia).  Myös pohjoiseen jo edenneitä slaaveja oli mukana.  He valtasivat Kiovan, jota hallitsi kasaarien alaisena kaksi viikinkipäällikköä (Askold ja Dir) ja pääkaupunki siirtyi sinne. 

Kukistettuaan seuraavina vuosikymmeninä useita muita slaavien heimoliittoja hänen seuraajillaan (Igor, Olga, Vladimir,Jaroslav ym) oli hallussaan suurvalta Kiovan Venäjä , minkä väestön valtaenemmistö oli slaaveja.  Samassa valtiossa nämä saattoivat ilman vastusta aloittaa aktiivisen etenemisen entisille suomensukuisille alueille, mitkä alkoivat vähitellen venäläistyä.   Reuna-alueiden kansat kuten vepsäläiset, vatjalaiset ja inkerikot olivat kuitenkin vain löysässä alistus- ja liittolais-suhteessa noin vuoteen 1100 saakka.  Karjalaisiin asti Kiovan Venäjän, eli meidän silmissämme Novgorodin, vaikutus ei ulottunut lainkaan. 

Hiukan kärjistäen voisi sanoa, että Venäjän synnyttämiseen vaikuttivat ratkaisevasti suomen-sukuiset heimot, joista useimmat tulevina vuosisatoina tulivat ”oman lapsensa syömiksi”.

 

Kiovan Venäjä alkoi rappeutua jo 1050-luvulla sisäisten sotien ja mm polovtsien/kumaanien hyökkäilyjen takia.   Samalla venäläistä väestöä pakeni suurin joukoin pohjoiseen ja itään ja paine suomensukuisia kohtaan kasvoi suuresti.  Tällöin alkoi voimakas venäläistyminen.  Volgan länsipuolella suomensukuisten merjalaisten, mestseralaisten ja muromalaisten alueelle syntyi kansojen sulautuessa uusi voimakas sekakansa, jota myöhemmin alettiin kutsua isovenäläisiksi.   Näiden alueelle syntyi myös useita tärkeitä kaupunkeja, kuten Vladimir, Suzdal ja Moskova.  Vuonna 1169 Venäjän pääkaupunki siirtyi Vladimiriin ja myöhemmin Moskovaan. 

 

Kiova tuhoutui täysin mongolihyökkäyksessä vuonna 1240 eikä toipunut satoihin vuosiin.  Mongolihyökkäys tuhosi myös pahoin varsin suuret Volgan suomensukuiset ruhtinaskunnat, eivätkä ne myöhempinä vuosisatoina enää kyenneet torjumaan venäläisten jatkuvia hyökkäyksiä.  Kuitenkin aina yhden heimokunnan alistaminen vaati kymmenien vuosien sotajaksoja.  Voi todeta, että Venäjä on monella suunnalla saanut kokemusta ”suomalaissodista”.

 

Novgorod koki pitkän itsenäisyyden kauden noin vuodesta 1050 alkaen ja se otti vähitellen pysyvään hallintaansa monia karjalaisten sukulaiskansoja, kuten vatjalaiset, inkerikot, Olhavan tsuudit, itäiset karjalaiset Käkisalmen ja Äänisniemen lääneissä sekä vepsäläiset ja komit.  Itsenäisyys loppui vuonna 1478, jolloin uudeksi päätekijäksi noussut Moskova valloitti Novgorodin. 

 

Volgan yli Moskova pääsi etelämpänä niinkin myöhään kuin vuonna 1552 kukistettuaan mongolien hallitseman Kazanin.  Vasta sen jälkeen tästä entisestä suomensukuisten joesta alkoi muodostua ”Venäjän Pyhä Joki”. 

 

Moskovan Venäjä pyrki koko historiansa ajan pääsemään yhteyteen merireittien kanssa.  Kuolassa, Arkangelissa, Kaukoidässä ja Itämerellä tämä onnistui, mutta sekä Välimeren että Intian valtameren suunnalla pyrkimys kohtasi liian voimakkaan muiden suurvaltojen vastustuksen.  Suomenlahden perukoilla tämä tapahtui Pietarin perustamisena. 

 

 

Yhteenvetoa Venäjästä ja venäläisiä

 

Venäjän virallinen historiankirjoitus on aina ollut hyvin tarkoitushakuista, olevien olosuhteiden ja hallinnon vahvistamiseen tarkoitettua.  Monet yksittäiset tutkijat ovat kyllä tehneet kriittistäkin työtä, mutta ellei se ole sopinut ”oikeaan kuvaan”, niin havainnot on unohdettu.  Yksi oleellisimmista  vääristymistä on, että Venäjän kehitystä on yritetty tulkita vain slaavien historiana.   (Tosin myös omankin maamme historioissa on vieläkin monia kuninkaan, valtion ja kirkon arvovaltaa lisäämään tarkoitettuja tahallisia vääristelyjä).

 

Venäläiset ovat uusi, pääosin slaavilainen sekakansa, johon on metsäalueilla sekoittunut huomattavasti suomensukuisia heimoja sekä etelämpänä arojen ja metsäarojen alueella paljon turkinsukuisia kansoja.  Varsinkin viimemainittu tekijä on usein pyritty unohtamaan. 

Suomalaisen historiankirjoituksen näyttää olevan vaikea tunnustaa, että venäläiset ovat merkittävältä osalta suomensukuisia.  Sen sijaan korostetaan, että suomalaiset eivät ole venäläisiä.  Tämä kyllä on täysin totta, jos tarkoitetaan venäläisten slaavilaisuutta. 

 

 

Venäläisten slaavilainen aines on täydelleen vuoden 800 jälkeen Venäjälle saapuneita maahanmuuttajia, aivan kuten valkoihoiset  Amerikoissa.  Pohjois-Venäjällä suomensukuiset olivat alkuperäiskansa, kuten intiaanit tuolla lännessä.  Suurin ero kehityksessä oli, että intiaaneista ainakin 90% kuoli eurooppalaisten tauteihin, suomensukuiset pääasiassa slaavilaistuivat.

 

Rurikilla ja hänen suvullaan oli ratkaiseva rooli Venäjän synnyttämisessä ja johtamisessa yli 600 vuoden ajan, mutta Rurik itse ei perustanut Venäjää eikä edes Novgorodia.  Venäjä syntyi vasta Kiovassa 20 vuotta myöhemmin vuonna 882 hänen seuraajiensa toimesta ja Novgorodin kaupunki paljon myöhemmin. 

 

Kiovan Venäjä ja Novgorod olivat selkeästi länsieurooppalaisia valtioita lähes 600 vuotta.  Hallitseva luokka ja kauppiaskunnan johtava kerros olivat länsimaalaisia.  Vasta mongoliaika 1400-luvulla saattoi ortodoksiuskonnon ylivoimaiseen asemaan Venäjällä sekä bysanttilaisen ja mongolien hallintojärjestelmistä kehitetyn periytyvän itsevaltiuden hallinnon perusteeksi.

 

Venäläiset ovat uusi ryhmä Itämeren äärellä, vain satunnaisia vierailijoita ennen vuotta 1200.  Vasta Moskova 1400-luvun lopulla toi todella venäläisyyden Itämerelle.   Sata vuotta myöhemmin Ruotsin laajeneminen heitti heidät taas takaisin, aina Pietarin Suuren aikaan saakka.  Sama Pietari joukkoineen oli Viipurin valloitettuaan vuonna 1710 ensimmäisiä venäläisiä, jolla oli satunnaisvierasta vahvempi asema.  Vasta silloin alkoi ”ikivanhan venäläisen kaupungin historia”. 

 

Me suomalaiset katsomme käyneemme paljon sotia venäläisiä vastaan.  Tosiasiassa valtaosa sodista on käyty virallisesti Novgorodin/ Venäjän ja toisella puolella Ruotsin välillä.   Taistelevien osapuolten valtaosa puolestaan on molemmin puolin ollut suomensukuisia ihmisiä ja kaatuneista vielä suurempi osa, tarkemmin sanoen suureksi osaksi karjalaisia ja heidän läheisiä sukulaisheimojaan.  Lisäksi heidän kotiseutunsa ovat saaneet pysyvinä taistelutantereina kantaa lähes kaikki sotien hävitykset. 

 

Martti T Määttänen