Pentti Paavolainen:    Juhlapuhe – Kanneljärven pitäjäjuhlassa 7.6.2014  / vapaasti julkaistavissa

 

Kanneljärveläiset.                                      

 

Samoina päivinä, kun maailmalla juhlitaan Normandian maihinnousua, meidän suomalaisten ajatukset ovat muualla. Onhan kulunut 70 vuotta siitä, kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella. Kolmen kuukauden taitavan ja urhean torjuntataistelun jälkeen oli Suomen, Karjalan ja kannakselaisten kohtalo sinetöity.  Tämänkeväiset tapahtumat Krimillä ja Kaakkois-Ukrainassa ovat koskettaneet meitä kaikkia syvältä. Olimmehan jo yhden vuosikymmen ajan ehtineet iloita siitä, miten kanssakäyminen ja asioiminen venäläisten kanssa oli tuntunut helpottuvan; oli ollut mahdollista kohdata naapurit ihmisinä, jos oli yhteistä kieltä. –  ”Ja kaikk’han nyt venättä haastaa, mut se se vast’ ossaa, joka tekkee sen käet taskus.”  Tänään osaavat nuoremmat venäläiset jo englantia.  Kun suhteiden takatalvi iski, taas kerran joutui miettimään, mikä kirous Venäjällä on, kun se aina onnistuu saamaan naapureistaan vihamiehiä; vaikka venäläinen muuten on iloinen, lämmin ja tuntehikas – iha niin ko myö karjalaiset.  Moni tässä salissa on myös ehtinyt iloita siitä, että Kanneljärvelle saattoi matkustaa ja kohdata sydämellisiä ihmisiä; vaikka kauniin kirkon raunio samaan aikaan herättääkin surua. 

 

Itse olen syntynyt vuonna 1953 Helsingissä. Mutta sana Kanneljärvi kuului kaikkein varhaisimman lapsuuteni kuulomaailmaan;  ”Kanneljärvellhä myö…. sitä tai tätä.” – En osannut erottaa kanteletta ja järveä, ennen kuin myöhemmin, mutta nimenä Kanneljärvi oli aina kaunis ja pehmeä suussa ja korvassa. Opin, että se oli isäni Jaakon lapsuuden koti, jossa isällä oli ollut koira Palle.  Mutta, että sitä ei ole enää.  Eikä oikein tiedetä, mitä koiralle tapahtui…  eikä lapselle haluttu enempää puhua. 

 

Sitten olivat ne muutamat valokuvat: valkoinen pitkä talo, kirkontornista kuvattuna: se oli Kanneljärven kansanopisto. – Sanoilla oli kaunis alkusointu. Ne sanottiin aina yhdessä, mutta mikä se oli, ei selvinnyt edes uteliaalle lapselle. –  Toinen yhtä käsittämätön sanarypäs oli  ”nuorisoseura” tai ”nuorisoseurojen liitto”,  niistäkin puhuttiin mummon ja äijän ruokapöydässä.  Joten ehkä nuorisoseura oli jotain joka kuuluikin mummojen ja äijien elämään.  Ja sitten oli vielä sanomalehti Karjala, josta aina puhuttiin, ja siitä oli pelkkää huolta.  – Kerran sitten vuonna 1960,  kun olin 6-vuotias, isäni Jaakko pyysi luokseen ja kertoi, että  ”Äijää ei enää ole”.  Äijäni Erkki Paavolainen oli kuollut.  Niin tuli kuolema lapsen maailmaani.  Muistikuvat äijästä olivat sukukokouksista, jossa hän istui edessä pöydän takana, eikä hänen kanssaan voinut mitenkään leikkiä, eikä muutenkaan olla.  Äijästä oli vain valokuvia, kun hän istui ihmisjoukkojen kokouksissa, olihan hän ollut monen kauden kansanedustaja ja Karjalan Liiton perustajia. Kuvissa hänet oli helppo nähdä, istuihan hän aina eturivissä.  Serkkujeni kanssa olimme tottuneita kävijöitä pari kertaa vuodessa pidettävillä suurilla nimipäivä- ja sukulaiskahveilla. Ja halusihan äijä joskus retkeillä kaupungilla meidän lasten kanssa, ”pit’ mennä vähän törsäämään” – saimme suklaapatukat. 

 

Tulivat hautajaiset, monine lippuineen, seppeleineen ja puhuvine setineen.  Uurnanlaskusta joidenkin kuukausien jälkeen kuoli vielä tätini Helena, taas hautajaiset, sitten hautapatsaan paljastus ja vain neljä vuotta siitä, myös mummoni Elsan hautajaiset. – Mummo ja äijä siis olivat kuolleet, mutta me muutimme heidän entiseen huoneistoonsa asumaan. Sotien jälkeen hankitut huonekalut jaettiin tätini Katri Veltheimin ja isäni Jaakon kesken.  Osa jäi meille – mummon ja äijän koti oli siis osa meitä.  Kanneljärvellä kudottu suuri villalankamatto on nykyään sisarellani; äijän kirjat, järjestöviirit, niitä on nyt minulla, maalattu muotokuva samoin. Lehtimiehen ja kansanedustajaan valtavat paperikasat toimitettiin Kansallisarkistoon.

 

Seurasivat 1960-luvun koulu- ja lukiovuodet,  jolloin karjalaisuudesta ei oikeastaan missään puhuttu. – Toki se kuului sisälläni olevaan ”maailmanjärjestykseen”.  Olimme tehneet yhden sateisen ja ahdistavan matkan Kannakselle 1968, mutta siihen aikaan Muolaan ja Kivennavan tieltä ei voinut yksityisautolla poiketa Kanneljärvelle päin; tai emme uskaltaneet, miliisihän seurasi rekisterikilpiä.  Siitä tienhaarasta vain otettiin valokuva, joten kaksikymmentä vuotta Kanneljärvi oli perheen diakuvien kokoelmassa vain yhden hiekkatien alku ja sateinen pöheikkö.  Kanneljärven opistolle Lohjalle jouduin sitten jo käymäänkin, kun Wiipurilaisen osakunnan laulajat viettivät siellä harjoitusleirejään.  Seinällä oli taas äijän muotokuva ja taas hän istui kaikissa valokuvissa keskimmäisenä.

 

Kanneljärvi yllätti kuitenkin salaa. Olimme matkustaneet kauas, koko perhe asui USA:ssa vuonna 1972–73.  Historiantutkijana isäni Jaakon piti tutkia amerikansuomalaisia, mutta työhön tuli erilaisia esteitä, sisäisiä ja ulkoisia. Asuimme Minneapoliksessa, Minnesotassa. Aikaisin heräävä isäni alkoi istua aamu kuudesta aamukahdeksaan talon valoisassa puutarhan puoleisessa veranta­huoneessa eikä häntä saanut häiritä. Asia paljastui vasta 10 vuotta myöhemmin: 1982 ilmestyi kirja Lapsuus Kanneljärvellä.  Luulen, että sen kirjan moni tässä salissa tuntee. 

 

Silloin olin itse jo nuori isä, joten omien vanhempiensa lapsuuskertomuksiin saattoi suhtautua vähemmän murrosikäisesti, eikä tarvinnut kiukutella niitä vastaan.  Olihan omakin lapsuus jo jäänyt taakse; ei ollut minullakaan enää paluuta lapsuuteen – paikat olivat kyllä olemassa.  Isän muistelmakirjassa olevat asiat olin periaatteessa jo pienenä kaikki kuullut. Olin lapsena jopa tavannut komean iäkkäämmän ja ystävällisen naisen, Margit Summan – tai Surgit Mamman, kylän entisen opettajan, jonka mies Aarne Summa oli yhdessä veljiensä Ilmari ja Pentti Summan kanssa hankkinut maatilan Lopelta vain muutaman kilometrin päästä äitini ja meidän perheen nykyisestä kesäkodista.

 

Erityistä on, että Jaakon kirjan muisteleva pikkupoika ei puhu tunteistaan, eikä hän yritä muistella niitä, hän vain kirjoittaa ikään kuin asiaraporttia;  ja silti siellä on häivähdyksinä kaikenlaista: valtavaa yritystä olla urheilijana yhtä pätevä kuin Reimannin tai Hurmalaisen pojat; tai hirveää häpeää, kun on ollut pakko mennä pianotunneille, joten nuottisalkun kanssa hän aina kulki rantapolun kautta asemalle päin.  Suomalainen yhteiskunta ennen viime sotia, oli monella tavalla vielä sääty- tai luokkayhteiskunta. Vanhempiaan ei voi valita, isäni oli sattunut syntymään ”kirkonkylän herrasväen” lapseksi. –  Mutta hänen identiteettinsä oli Kanneljärveltä.  Minulle hän selitti kerran, hän on aina pohjimmiltaan ”maalaispoika”; toisin kuin minä, joka olin täysin helsinkiläispoika.  Siksi hänelle myös oli ollut kova juttu se, että hän sotavuosina Helsingin normaalilyseossa voitti luokkansa hiihtokilpailut!  Hän pärjäsi edes jossain asiassa Helsingin nokkaville pojille.

 

Vasta vuonna 1993 isä järjesti itsensä ensimmäistä kertaa Kanneljärvelle, sen jälkeen kun oltiin oltu Kivennavan kirkolla vihkimässä Ikuisuuden portti -muistomerkkiä.  Olimme kolmen miehen ryhmänä liikkeellä, Jaakko halusi itse ajaa; hän epäröi loppuun asti kuin tutkimusmatkailija, ”ovatkohan tiet paikallaan?” Lähestyimme Hötsölän suunnasta.  Sitten kaunis avara Kanneljärvi näkyi. Lääkärin mäki, tässä kirkonmäki, ja sitten sikalan viereistä tietä kansanopiston johtajan asunnon suunnalle.  Muistan aina, kun hän lähti kivijalkaa tutkimaan ja pian seisahti paikoilleen: ”nyt minä seison meidän lastenhuoneen kohdalla”.  Tästä tuli minun elämäni käännekohta: Isä oli päässyt kotiin. Energiavirtaus, maadottumisen tunne oli vahva.  Kanneljärvi oli siis olemassa. Tämä se siis oli.

 

Siitä lähtien ymmärsin vähän lisää: miten lempeän kaunis luonnoltaan Kanneljärvi oikeastaan on: – miten valtavan komea oli opiston paikka ja kirkonmäen laaja hiekkatasanko, kirkon tyylikäs arkkitehtuuri ja modernit linjat. 

 

Tälle karjalaisten heimolle kivijalkamatkailu on ollut välttämätöntä.  Nähtävän ja koettavan määrä vaihtelevat, joillekin riittää yksi kerta, jotkut haluavat käydä joka kesä; mutta kaikilla evakkojen jälkeläisillä on oikeus omiin kivijalkoihin.  Kansanopiston kohta on hyvässä hyötykäytössä kasvimaina. Sergei Aljoshin on hoitanut hyvin opiston laululavan rinnettä ja venäläiseen tapaan, haluaa kunnioittaa paikan historiaa. – Pystyssä on myös jatkosodan aikana opiston ”etapiksi” koottu ruotsalaistalo. Sen mainitsee myös Katri Veltheim loppusivuilla teoksessaan Kannaksen teillä.  

 

Kouluneuvos Erkki Paavolaisen arkistossa tuli vastaani Kansanopiston maatalousaineiden opettajan, agronomi Aarne Summan kirjeitä isoisälleni, joka eduskunnan mukana oli evakossa Teuvalla, Pohjanmaalla.  Niistä on pari kirjoitettu jo YH:n aikana, seuraavat ovat joulukuun päiviltä 1939.  5.12., 13.12, 14.12, 15.12. ja 17.12.  Ne kertovat ensimmäisestä lähdöstä, mutta haluaisin lukea tässä Aarne Summan raporttia yleistilanteesta talvisodan alkupäiviltä. Kirje on kirjoitettu Mikkelistä; osa hänen perheestään oli Kiikassa, ja kuten sanottu Paavolaiset olivat Pohjanmaalla.

 

(15.12.1939:) ”Koetan antaa Teille jonkunlaisen heikon kuvauksen viimeisten kotona vietettyjen päivien tapahtumista. Kun aamulla heräsimme, alkoi päivä tavalliseen jokapäiväiseen tapaansa: Margit lähti kouluun ja minä puuhailin tavallisissa aamupäivän askareissa. Vasta tultuani puhelimesta, alkoi sotatunnelma: ryssien lentokoneet pyyhälsivät opistomme yli ja eräs niistä ryhtyi pommittamaan asemaa, pudottaen 7 pommia, joista vain yksi räjähti, muitten pudotessa suohon noin kolmen km päähän radasta, yksikään ei tuottanut mitään vahinkoa. Kun uusia koneita alkoi ilmestyä, alettiin niitä ampua ja täysi sotatunnelma oli vallalla. Eräältä suojeluskuntalaiselta laukesi vahingossa kivääri ja luoti lensi ohitseni noin 20 cm[:ä] päästäni, niin että tukkani pölisi. Kuolema kulki sangen läheltä minua, mutta säästyin tällä kertaa. Koko päivä oli sangen levoton. Ajattelimme ryhtyä evakuoimispuuhiin ja kävin sitä varten upseerien puheilla heidän mielipidettään kysymässä. Majuri Jankko ilmoitti, ettei ole mitään mahdollisuutta siirtää muuta kuin viljaa ja katsoi turhaksi edes yrittääkään opiston tavaroita pakata. Kysyin myös asemalta tavaran lähettämismahdollisuuksia, sieltä ilmoitettiin, että pieni määrä pikatavaraa mahdollisesti voidaan ottaa vastan, mutta sen lähtemisestä ei annettu mitään takeita, vaan pidettiin todennäköisenä, että kaikki lähtevä tavara jää asemalle. Neuvottelin vielä opettajakunnan ja majurien kanssa, ja neuvottelun tuloksena oli, että jätimme opiston evakuoimisen sikseen ja ryhdyimme kukin tarkastelemaan, mitä kukin meistä ottaisi omia tavaroitaan mukaansa. Illalla suojeluskunnan puolesta käytiin sitten ilmoittamassa, että vanhukset ja lapset evakuoidaan kello 2 yöllä, jolloin on oltava asemalla. Veimme äidin ja Liinan sekä Kurpan emännän asemalle, johon 50 härkävaunua käsittävä juna ½3 ajoissa saapui. Asema oli mustanaan kansaa, mutta kaikki mahtuivat kuitenkin junaan. Tapasin asemalla myös teidän Liljan, joka oli muitten mukana matkalle lähtijöiden joukossa.

 

Yöllä olimme Margitin kanssa väestönsuojelutehtävissä ja aamulla alkoi taas sotatunnelma. Ryssien koneita lenteli ja yrittivät jälleen pommittaa asemaa, pommi putosi kuitenkin Hytösen lähelle, maantien toiselle puolelle, kaivaen suuren kuopan. Koko päivän kuului ammuntaa ja lentokoneitten surinaa. Noin neljän tunnin ajan jyrisi myös raskas tykistö, luulimme sitä laivatykkien ääneksi, mutta perästä päin saimme tietää sen aiheutuneen omista tuliputkistamme. Iltapäivällä tuli määräys karjan evakuoinnista ja viljojen säkittämisestä. Kello 11 päästettiin karja navetasta ja se lähti vaeltamaan Perkjärvelle, josta lastaus tapahtui seuraavana iltana. Lopetimme tällöin myös Rikun ja kannoimme puutarhaan suuren kuusen alle, kun hautaa ei ollut aikaa kaivaa. Nyt tuli myös sotilailta tiukka määräys, että oli lähdettävä, jos mieli hevosella mennä. Hyvästelimme lapsuutemme kodin ja leikkitantereemme ja niin lähdimme matkaan, Margit, Kyllikki ja minä, se vähä mukana, mikä rekeen sopi. Oli katkeraa jättää kotiseutu ja opisto, jossa oli neljätoista onnellista talvikautta toiminut. Majuri Jankko lupasi jo päivällä huolehtia Pallesta ja vakuutti, että se ei joudu kärsimään. Katsoin tehneeni kaiken, minkä voin ja niin lähdimme kodittomina kulkureina matkalle, tietoisina, että kaikki, minkä omistimme, oli kohta oleva tuhkana, mutta onnellisina siitä, ettei mitään jäänyt ryssille. Lauantaina oli vielä muutamia miehiä kylässä, muuten se oli autio ja tyhjä. Kaikki vilja jäi sinne, samoin rehut. Samaten kävi myös Uudellakirkolla. Matkan varrella tapasimme useita tuttuja, m.m. ruustinna Arran. Rouva Salokas on täällä Mikkelissä ja hän kertoi heiltä jääneen koko omaisuuden Terijoelle, (vaunu oli tilattu torstaiksi) samoin kuului T:joen nimismiehen tavaroille käyneen, ne olivat kaikki olleet jo valmiiksi pakattuina laatikoissa, asemalle viemistä vailla.   // Jatkan tätä kirjettäni sunnuntaina 17.12.-39. Sotilaat ottivat autonne ja kunnostivat sen. En tiedä, minne se myöhemmin joutui. Opiston kaikki ovet oli jätettävä auki, jotta sotilaat saivat tehdä tehtävänsä.    (Näin siis Aarne Summa Erkki Paavolaiselle)

 

 

Hyvät kuulijat.  Siirtoväen matkan vaiheet olivat monet.  Evakkoonlähdön teki näissä rajapitäjissä vielä dramaattisemmaksi rintaman läheisyys, jyly ja pelko, toisin kuin kauemmissa pitäjissä, jossa aikaa oli vähän enemmän.  Kansan urheus, reippaus, energisyys, jälleenrakennuksen sitkeys, päättäväisyys, sen seuraukset tunnemme. Mutta on syytä muistaa myös itse tilanteessa koettu hätä ja kuolemanpelko, epätoivo, ja sitten joidenkin kohdalle tuleva ymmärtämättömyys ja kantasuomalaisten ajoittainen vaikeus osoittaa edes empatiaa. 

 

Toisinaan myös aika lailla hammasta purren ovat karjalaiset luoneet ns. ”onnellisuusmuuriaan” – ilo pintaan…    Sen piilossa voivat olla myös toiset tunnelmat: apeat ja masentuneet; ikävä ja kaipuu oli pysyvää…  siitä ei päässyt koskaan.  Nokkavana helsinkiläispoikana ihmettelin ja naureskelin sitä vanhaa sukulaistätiä, joka kotonaan piti jatkuvasti Karjalan pienoislippua puolitangossa. En ihmettele, enkä naura enää.  Myös kun katson sukumme jäsenten kuolinvuosia, näyttää kuin osan vanhimmasta polvesta olisivat vieneet pelkät evakkovuodet hautaan.  Vanhat kuolivat jo 1940-luvulla, eivät jaksaneet kauemmaksi.  Ehkä he tunsivat samoin, kuin Juhani Ahon romaanin Juha:  ”ei tule enää ehyttä elämästä”. 

 

Mutta niin paljon kuin sotien jälkeen syntyneissä tai kasvaneissa sukupolvissa oli rakentajia, oli myös seikkailijoita, levottomia, jotka eivät pysyneet paikallaan.  Kuningas Alkoholikin otti omansa. Eikä karjalaisten nuorten miesten reppu ollut kevyt: suurissa ikäluokissa oli paljon niitä, joista tuntui, että odotukset, joita vanhemmat laskivat harteille, olivat liikaa: kuten se, että ”teiän nuorten pittää sitte hankkia se Karjala takasin”.    Siksi ehkä moni siitä sukupolvesta tarvitsi irtiottoa. Tästä yli-inhimillisestä, sanattomastakin velvoittavuudesta oli välillä pakko irtautua.  Ruotsinmaalaisille tuttaville on ollut avartavaa kertoa, että Suomessa 9-vuotias kansakoululainen sai vielä 1960-luvun alussa opettajilta itsestään selvän imperatiivin: ”aina pitää kestää pakkasta, eihän koskaan tiedä, milloin taas tulee talvisota”.  – Niin , että joskus pitäisi se Karjalakkii saaha takasii. – Niinpä. 

 

Näinä aikoina on voitu laskea se, miten valtava osuus karjalaisten panoksella oli koko Kantasuomen jälleenrakennukseen ja elpymiseen.  Eihän Lahti olisi mitään ilman viipurilaisia; eikä Suomi –filmi ja Helsingin teatterit mitään ilman viipurilaisia lavastajia ja näyttelijöitä.  Samasta asiasta puhui viime kesänä Porissa Tasavallan presidentti Sauli Niinistö.  Niinistö, täältä Salosta tunsi tietysti parhaiten juuri teidät, kanneljärveläiset.  Mitä olisi Salo ilman kanneljärveläisiä.

 

Kun 1990-luvun alussa tutustuin pietarilaisiin teatterintutkija-kollegoihini, he kertoivat ajavansa paikallisjunalla sienestämään aina Kanneljärvelle.  Vähän liikuttuneena kerroin asiasta Jaakolle, mihin hän asialliseen tyyliinsä vain tokaisi: ”niin siellä Mustanmäen suunnallahan on hyvät sienimetsät.” – Niinpä. –  Maat ja luonto pysyvät!  Ennen kuin toivotan kaikille hyvää sienisyksyä, täytyy toivottaa hyvää kesää ja hyvää matkaa Kanneljärvelle, niille jotka sinne taas lähtevät.  Iloitkaamme siitä alkukesän kirkkaasta vehreydestä, joka täällä Perttelissä on, mutta olen varma, että Kanneljärvellä, siellä etelässä, lämpimällä kaakonkulmalla on varmasti vieläkin vihreämpää, kun luonto suorastaan röyhyää alkukesän vaaleaa.  Taustalla loivarantainen järvi.