Saatjärven tila

    Eräs paikka maapallolla, nimeltä SAATJÄRVI
Klaus Ferdinant Weiss
Muistelmia ja muistikuvia elämästä Saatjärvellä, koonnut Osmo Silvas, syntyisin Kanneljärven pitäjän Saatjärveltä 1928. 
Koosteeseen olen käyttänyt omia, sekä äitini Siiri Silvaksen ja sisareni Hertta Nousiaisen muistelmia ja sota-arkistosta keräämiäni tietoja.
Saatjärvi sijaitsi lähes keskellä Karjalan kannasta Viipurin ja Pietarin puolessa välissä. 1800 luvun lopulla ja 1900 luvun alussa oli Saatjärvi Pietarin suomalaisten  ja venäläisten kesähuvila-aluetta. Hiekkaisilla ja mäkisillä mäntykankailla oli toistakymmentä huvilatonttia ja useilla myös talviasuttavat rakennukset.

Myös isoisälläni, Pietarissa asuneella ylikonduktööri Klaus Ferdinand Weiss;illä ( 1866 - 1939) oli talviasuttava kesäpaikka Saatjärvellä jo 1800 luvun lopulla. Vakituisesti hän asui Saatjärvellä 1918 - 1939.

Isäni, rautatiekirjuri Edvard Ferdinand Silvas ( ent. Weiss) (1895 -1966) ja äitini Siiri Maria os. Jäppinen (1895-1992) vihittiin Pietarissa 14.4.1918. He pakenivat 2.6.1918 vallankumouksen alettua Suomen puolelle ja asettuivat tilapäisesti asumaan isoisäni luokse Saatjärvelle. Isäni oli jonkin aikaa Saimaan kanavalla kanavakirjurina mutta 1920 luvun alussa he palasivat takaisin Saatjärvelle ja ostivat käyttämättömäksi jääneitä huviloita ja tontteja. Yhteensä yhdeksän tonttia. Niistä muodostui 15,5 hehtaarin pienviljelystila. "Saatjärvelä" nimisellä tontilla olleesta 1800 luvun lopulla rakennetusta venäläisestä huvilasta tuli perheelle vakituinen asunto ja meille kolmelle lapselle lapsuuden koti. Tonteille olleita tarpeettomia rakennuksia on purettu ja siirretty muualle Suomeen. Tarpeellisia rakennuksia oli muutettu tarpeen mukaan saunaksi, talliksi, navetaksi, kanalaksi ja liiteriksi. 30-luvulla rakennuksia oli yhteensä seitsemän joista uusia oli vain riihi, jossa oli hevoskierrolla toimiva puimakone. Kuusi seitsemän vuotiaana minäkin toimin jo hevoskierron "kuskina". Perheen talous toimi omavaraistaloutena elintarvikkeiden osalta. Peltoa oli järven rannassa noin neljä hehtaaria. Kotieläimiä oli kaksi tai kolme lehmää, vasikka, sika ja kanoja sekä "Reipas" hevonen. Kanoja oli enimmillään parisataa ja kananmunia meni myyntiin iso kuljetuslaatikollinen kerrallaan. Myös kananpoikia meni myyntiin. Niitä haudottiin hautomakoneessa, joka lämpeni eräänlaisen ison öljylampun avulla. Noin sata poikasta syntyi kerralla. Kalaa saatiin järvestä ja marja-aikana kerättiin hyviltä marjamailta mustikkaa ja puolukkaa myös myyntiin. Marjojen ostaja oli Lounatjoen pysäkillä. Viljat jauhatettiin Määttäsen myllyssä Kanneljärvellä. Äitini, talouskoulun käynyt keittäjä, osasi kyllä loihtia ruokatarvikkeista monenlaisia herkkuja niin omille kuin vieraille. Kesävieraita oli joka kesä -20 ja -30 luvulla. Oli sukulaisia, tuttavia ja tuttavan tuttavia. Monena kesänä lomaansa vietti Saatjärvellä myös Smirnoff;in pariskunta Viipurista. Oli kai sen ajan maatilalomailua.
Silvaksen lapset
Silvaksen lapset Hertta, Hilkka ja Osmo.
Koulunkäynti Saatjärveltä oli lapsille hieman hankalaa.
Kansakoulu oli Lounatjoella ja matkaakin kolme ja puoli kilometriä, josta suurin osa asumatonta metsätietä. Millainen lie vanhemmilla ollut huoli kun seitsemän vuotias lähtee syksypimeällä sateessa ja talvella pyryssä ja pakkasessa koulutielle. Ei tullut koskaan kysyttyä. Oppikoulu oli Terijoella. Isäni oli käynyt Pietarin suomalaisen kansakoulun 1900 luvun alussa Pietarissa, mutta oppikoulun Terijoella Saatjärveltä käsin, kun isoisäni perhe asui lähes ympäri vuoden Saatjärvellä. Sisareni kävi myös oppikoulun Terijoella 1930 luvun alussa.
Koulumatkaan piti varata aikaa noin kaksi tuntia mennen tullen. Ensin kävellen tai pyörällä Lounatjoen pysäkille ja siitä höyryveturin vetämällä paikallisjunalla Terijoelle ja koulun jälkeen takaisin.
Elokuussa -39 minäkin aloitin oppikouluni Terijoella. Marraskuussa eräänä aamuna koulu olikin täynnä sotilaita ja meidät koululaiset lähetettiin takaisin kotiin. Siihen päättyi se oppikoulu.

Talvisota alkoi 30.11.1939.    Saatjärven kuvia
Emme tienneet sodan alkamisesta kun radion akku oli ladattavana Määttäsen sahalla Kanneljärvellä, posti oli haettava Lounatjoen pysäkiltä, eikä Kanneljärven suojeluskunta ollut toimittanut meille evakuointimääräystä. Sodan alkamisesta saimme tiedon vasta 1.12. aamuyöllä kun pihalle tullut sotilasosasto herätti meidät ikkunaan koputtamalla. Olimme kyllä kuulleet tykkien jyskettä, mutta pidimme niitä lnon tai Kronstatin linnakkeiden normaaleina harjoituksina. 1.12. oli kirkas talvipäivä ja lentokoneita oli jatkuvasti taivaalla. Pihalla olleet sotilaat istuivat hevosten selässä ja ampuivat kivääreillä matalalla lentäviä koneita. Paljastumisen takia esimiehet kuitenkin kielsivät ampumisen. Iltapäivällä koko osasto sai käskyn muualle ja me kolme, isä äiti ja minä, jäimme tietämättöminä ihmettelemään mitä tehdä.
Aamulla 2.12. isä lähti hankkimaan tietoa tilanteesta. Sotilaspartio pidätti hänet metsätiellä ja vei Lounatjoelle URR:n esikuntaan. Siellä olivat ihmetelleet, miten me vielä ollaan Saatjärvellä kun meidän piti olla pois jo edellisenä päivänä. Esikunnasta määrättiin sotamies isän mukaan varmistamaan että me lähdemme heti ja ehtisimme Perkjärveltä lähtevään viimeiseen evakkojunaan.
Isän tultua takaisin sotilaan kanssa pakkasimme kiireesti reppuihin evästä ja vaatetta. Sotilas ampui sian ja vasikan pihamaalle. Lehmä piti ottaa mukaan, hevosta ei ollut. Isä leikkasi siasta kinkunpalan karvoineen päivineen evääksi. Kesti ehkä puolisen tuntia kun noin 12.30 lähdimme kävelemään Lounatjoen kautta Perkjärven asemalle. Isä poikkesi vielä isoisäni talolla katsomassa, mutta siellä ei ollut ketään. Vähän matkan päässä vastaan ratsasti iso URR:n sotilasosasto matkalla Saatjärvelle. Oli se komea näky lumisessa metsässä. Sotilaat täysissä varusteissa, punaiset housut, miekat ja kiväärit aseistuksena. Kuuleman mukaan punaiset housut vaihtuivat seuraavana päivänä harmaisiin. Oli pilvinen päivä, ei tarvinnut pelätä lentokoneita.

Merkintöjä sota-arkistosta.
Kanneljärven suojeluskunnan sotapäiväkirja:
30.11.-39 Kaneljärveä pommitettiin. Nimismies määräsi viljat säkitettäväksi.
Klo 18.36 tuli määräys: hevoset ja työkykyiset miehet koottava Harjunkylän maastoon.
URR:n sotapäiväkirja:
2.12.-39 klo 19.00 URR oli miehittäayt Särkijärvi - Lounatjoki - Saatjärvi linjan. Poltto- ja hävityssuunnitelma toteutettiin klo 1.15. mennessä. 2.12.-39 Viivytyslinjan takaraja Peippola - Lounatjoki - Maisniemi.
4.12.-39 Klo 4.15 URR:n 7 joukkue ryhtyi hävitystyöhön. 2 ja 3 joukkue jäi asemiin Harjunkylään. Sts keskus Harjun koulun vieressä.
4.12.-39 URR vetäytyi Lounatjoki - Maisniemi linjalle Harjun ja Hötsölän kylään. 4.12.-39 eversti Alfhanin käsky puolustaa linjaa Särkjärvi - Lounatjoki - Saatjärvi -Maisniemi linjaa .
6.12.39 Perääntyminen Perkjärvi - Leipäsuo linjalle Perkjärven suojeluskunnan sotapäiväkirjasta:
2.12.-39 Kanneljärveltä evakuoitua karjaa lastattiin iltayö. Viimeinen juna lähti 8.15 Perkjärven asemalta.

Saavuttuamme Perkjärven asemalle siellä vallitsi melkoinen kaaos, kun karjaa ja tavaroita lastattiin avonaisiin tavaravaunuihin. Myöhemmin illalla ihmiset pääsivät tyhjiin umpinaisiin tavaravaunuihin. Junan lähtöä en muista, olin varmaan nukahtanut kylmästä ja väsymyksestä tavaravaunun lattialle. Muistan vasta kun vaunun luukusta näkyi päivänvaloa. Johonkin aikaan tulimme Mikkelin asemalle josta meidät vietiin Mikkelin kirkkoon. Lotat olivat järjestäneet evakuoiduille lämmintä ruokaa jota jakoivat kirkon käytävällä. Nukuimme kirkon penkeissä jonkin aikaa kunnes matka jatkui kuorma- ja linja-autoilla. Kanneljärveläisten evakuointipaikaksi oli suunniteltu Eura ja Kauvatsa, mutta me päädyimme Kangasniemelle Kutemajärven kylään Pekkalan taloon. Talvisodan päätyttyä muutimme tilapäisesti sukulaisten luokse Ilomantsiin.

Isoisäni tapaus.
Talvisodan aikana ei isoisästäni saatu mitään tietoa. Sodan jälkeen monien kyselyjen sekä Punaisen Ristin ja VR:n avulla saimme koottua tietoa isoisäni viimeisestä päivästä. Aamulla 2.12.-39 isoisäni oli lähtenyt Saatjärveltä Viipuriin nostamaan joulukuun eläkkeen. Junat kulkivat miten sattui, mutta raatatieläisenä hän pääsi jonkun junan konduktöörivaunussa Viipuriin. Nosti eläkkeensä rautateiden Viipurin konttorista ja lähti pyrkimään takaisin Saatjärvelle. Joku tuttu veturinkuljettaja oli ottanut hänet veturin päälle, jossa hän pääsi Perkjärven asemalle. Sieltä hän oli lähtenyt kävelemään rataa pitkin Lounatjoelle päin. Ennen Lounatjoen siltaa hän oli jutellut hetken jonkun tutun kanssa ja jatkanut matkaa. Sen jälkeen isoisästäni ei ole minkäänlaista tietoa. Hänet on virallisesti julistettu kadonneeksi 2.12.1939. Oli kai sitä kohtalon ivaa, että samana iltapäivänä 2.12. kun me kävelimme tietä pitkin Lounatjoelta Perkjärvelle päin, isoisäni käveli rataa pitkin Lounatjoelle päin.
Silvaksen albumista
Jatkosodan aikana asuimme Lauritsalassa. Kuulimme Kanneljärvelle palanneilta, että Saatjärven talo on pystyssä, mutta huonossa kunnossa. Oli kuuleman mukaan pidetty sotavankeja jatkosodan alkuaikoina. Hankimme kulkuluvat ja lähdimme käymään Saatjärvellä. Heti pihamaalle tultua varmistui, että kai siellä vankeja oli pidetty. Kaksi hautaa oli pihapiirin ulkopuolella. Iso liiteri oli hajotettu paikalleen ja osa käytetty kai puutavarana ja polttopuuna. Portaiden vieressä oli iso jätekasa. Eteisestä oli revitty tapettia ja aluspahvia sytykkeiksi, samoin sisähuoneista. Keittiön ja huoneiden uunit oli kuumentuneet täysin pilalle. Ikkunoissa oli vain muutama ehjä ruutu, muuten oli laudat sisä- ja ulkopuolella, välissä heiniä ja sammalta täytteenä. Yläkerrassa, kun ei ollut uuneja, oli irtotiilistä keskelle huoneiden lattiaa kasattu tulisijat ja vesiränneisti tehty savutorvet ikkunasta ulos ja tiivistetty heinillä ja sammalilla. Kummankin lasiverannan lattia oli rojun ja roskan peitossa. Ei voinut edes ajatella viettää yötä sisätiloissa, vaan vietimme sen kesäyön rantaniityllä. Syksyllä -39 oli pullotettu useita kiloja riisiä ja piilotettu ne hiekkatöyrääseen, samoin iso peltilaatikollinen kuivia herneitä jätekasan alle. Ne löytyivät kaikki ehjinä. Pullot tyhjennettiin reppuihin, samoin hernelaatikko. Niin meillä oli tuliaisia Saatjärveltä. Junassa kyllä jännitettiin mitä tapahtuu jos sotapoliisit tarkastaa kaikki matkatavarat, mutta tarkastivat vain kulkuluvat ja henkilöpaperit.

Sota-arkistosta:
Sotavankileiri 6:n Kanneljärven alaleirin arkistot tuhoutuneet Simolan ratapihan pommituksissa kesällä -44.
Kesäkuussa -44 isä ja äiti kävivät vielä Saatjärvellä katsomassa paikkoja. Talo oli vielä pystyssä mutta uudisrakentajat olivat hakeneet sieltä käyttökelpoisia rakennustarpeita, ovia, ikkunoita, tiiliä, puutavaraa ym. Karjalan kannasta oli alettu uudestaan evakuoida ja niin he palasivat taas evakkojunalla takaisin. Miksi Saatjärven rakennuksia ei ollut poltettu talvisodan alettua ei koskaan selvinnyt. Isän kertoman mukaan ne oli määrä polttaa meidän lähdettyä Saatjärveltä.
Seuraavan kerran kävin Saatjärvellä 1993. Mitään vanhoja rakennuksia ei ollut. Kaikki oli purettu ja viety pois. Entisellä talon paikalla oli pieni leirintäalueen toimisto ja huoltorakennus. Pellot kasvoivat sankkaa metsää.Saatjärvi

Osmo Silvas  Seuraavan kerran käydessä 1996 ei ollut mitään rakennuksia.  Saatjärvi oli lähiseudun asukkaiden ulkoilualuetta. Vain isän  rakentama kellari ja ikivanha pihakoivu olivat paikallaan.

 Olisimme saaneet Kiikalasta asutustilan mutta siihen vanhempani  eivät enää ryhtyneet. Isäni osti 1947 Helsingin mlk:n Rekolasta  pienen mökin tontteineen, jossa eli elämänsä loppuun asti vuoteen  1966. Ei halunnut enää aloittaa mitään uutta. Äitini muutti isän  kuoleman jälkeen Vantaan Satomäkeen jossa eli vuoteen 1992, 97  vuotiaaksi. Me lapset päädyimme omien elämän mutkien jälkeen  moneksi vuodeksi Vantaalle. Hertta eli siellä elämänsä loppuun vuoteen 2004. Hilkka muutti Tampereelle. Minun omat elämän  mutkat ovat päätyneet Helsingin Vuosaareen.
Osa vanhoista valokuvista -20 ja -30 luvulta on isäni ottamia ja kotona kehittämiä ja kopioimia. Kuvakoko 6 x 4,5 sm.

Helsingissä 2007 Osmo Silvas -  poika Saatjärveltä. 

Kanneljärvi 1997 lehdessä julkaistuja juttuja.

Kyläskäynti

Miule tul taas mie1ee yks pien mut omakohtane tapahtuma sielt oikijaast kotikyläst, Kanneljärve Kuuterseläst. Iha tarkkaa ajatietoo miul ei uo, mut näi jälkeepäi päätteiemäl ja tapahtummii vertailemaal mie oon tult sellasee tuloksee jot sillo elettii alkukessää -44. Se taas tarkoittaa sitä, jot mie oli sillo vähä yli 4 vuotta vanha.

Myö asuttii viel koton, Mattilaisii kujasii pääs. Vähä niiko syrjääs, mut ei kuitekaa iha metsä sisäs. Yhteen iltapäivään äiti sano jot lähetää käymää illaal tuol Yllölääs. En muista jot sanoks hää mitä varte myö sinne männää, mut mie innostuin kyl kovast ja olin vaik heti valmis lähtemää, ko tiesin jot siel Leo ja toisetkii pojat. Ja ainha se ol vaihteluu ja muutekii jännittävvää ko johokii muuale pääs. Viel nii ettää, kylä toisee laitaa. Jalkasii mäntii, ilma ol lämmi ja aurinko paista. Sit ko Yllölä alko näkkyy ja poikettii hei kujasillee, ni mie juoksenteli jo vähä niiko ielpäi, hyppelin ja kerkin. Se tie ol lyhyt, mut siin ol sellane pien notkelma ja sen notko pohjaal ol pien puro (Kaivo-oja). Talo ol sit heti siin vastakkaise kumparee pääl.

Leo ol jo vastaas siel pihal ja ko kerittii tuppaa, ni Ella-täti sano äitile jot ei se terveyssisar oo viel tult. Sit mie kuuli jostakii rokottamisest, mut ei se siin vaihees ainakaa aiheuttaant mittää sen kummempaa ihmetystä, se ol vaa joku uus sana. Leo kyl sano miule jot Hannes ja Heikki rokotettaa samal kertaa ko miutkii, mut häntä ei ennää rokoteta. Hää olkii minnuu muutama vuuve vanheemp.

Mie läksi Leo kans ulos. Myö mäntii heijä potattikuopa katokse alle ja hää esitteel mitä ol löytäänt tuolt ampumahauvaast ja pesäkkehist (Sulkulinja). Hänel ol siel tasaseeks vestety kurkihirre pääl peitoos kiväri panoksii. Hää ol laiteelt ne suoraa rivvii, ne olliit pystyys, siniset puupäät yllääppäi. Leol ol jonkuulaine raha taskuus ja myö lähettii polkuu myöte Ollimääe sotilasleiri kanttiinille.

Siel ei silhetkeel olt muita ko ne myöjät, kaks lottaa. Leo ojens rahhaa luukuust ja sano jot yks tulitikkuaski, mut ei se kaupateko käyntkää nii helpoost ko meinattii. Ne lotat alkoit kysellä jot mitäs työ niil tikkuloil tiettä? No hänel ol vastaus valmeheen jot kottii viijää. Vaik miekii vakuutin sammaa, ni ei meinanneet uskoo. Ainakii viis kertaa väitettii, enneko saatii se aski. Sit juostii kiireheest takasii ja ko se täti ei olt vielkää tult, ni mäntii taas sinne piilopaikkaa ja Leo vääns muutamiist patruunoist ne puupäät irti ja sytytettii se hylsyys oleva ruuti an yks patruuna kerrallaa. Se ol komija leimaus ja samal kuulu aikamoine suhaus ko ruuti palo. En tiijä oikee kui monta patruunaa myö silviisii käsiteltii, mut ei ainakaa kaikkii. Kyl ol jännittävvää. Eikä kukkaa huomaant mittää ko lopetettii se homma oikijaa aikaa, jot ei tulleet etsimää meitä.

Kaik män hyväst siihe ast, mut sit tul se hoitaja paikalle ja pilais koko loppuilla. Tul itku pitkääst ilost. Kyl kipais aika kovast ko tökättii rokotuspiikki sellasee laihaa selkää. Täl kertaa se kottii lähtö onnistu jostai syyst heti ens yritykseel, ei muuta ko paita pääle ja silmät vesis ulos. Mie muistan jot jonkuu verra pit itkee viel siel ylämääeeskii ko noustii siihe suuremale tiele. Tälläsii muistoloi lisäks jäi viel pyöree arpi selkää. Vähä aja peräst pit jättää koko Kuuterselkä ja kaik.

Timo Launiainen Espoo




Lapsuusmuistoja

Olin 12-vuotias kun talvisota syttyi. Elin sitä ennen varhaislapsuuteni kyläkoulun suojaisessa ilmapiirissä opettajavanhempien ainokaisena. Koulun kuusijuhla oli odotettu tapahtuma kyläläisille. Minulle se alkoi kunnalta saatujen joulupullien, piparien ja karamellien pussittamisella. Äitini oli tarkka. Pussien suut piti olla kauniisti taitettuja pussit pyykkikorissa suorissa riveissä. Jouluasuinen luokkahuone oli täpötäynnä kyläläisiä. Oikeat kynttilät kuusessa loivat lämpöä ja valoa ympärilleen. Joululaulut, kuvaelmat, tonttu- ja keijuleikit saivat lapset ja aikuiset joulutunnelmaan. Lopuksi pukki jakoi jokaiselle lapselle lahjapussit, joita pienimmätkin hieman ujostellen uskalsivat tulla korista hakemaan. Pimenevään iltaan tulvahti valo ja lämmin henkäys, kun kylän väki poistui oman joulun valmisteluun.

"Toisenlainenkin paketinteko on jäänyt mieleeni. Vähävaraisten kotien lapsille ostettiin kylän taloista kunnan varoilla hyvää ruisleipää ja voita. Sain olla avustamassa leipien teossa heti kun "kynnelle kykenin". Eräs poika ei jostain syystä pitänyt voista. Hänen leivilleen laitettiin hyvältä tuoksuvaa laardia ja suolaa. Illalla veimme leivät kunkin tarvitsevan pulpettiin. Luokat olivat yöllä viileitä, koska uunit lämmitettiin aamuisin.

Virpominen oli odotettu tapaus palmusunnuntain aattona. Muutamia oppilaita tuli virpomaan opettajia aamulla.-sänkyyn. "Luppaat sie, luppaat sie viikoks velkaa" oli virpomalorujen lopussa. Pääsiäislauantaina tultiin sitten palkoille. "Mitähä myö nyt saahaa" oli varmaan monen pikkuvirpojan mielessä palkanhakuretkellä.

Äitini nimipäivänä, Ainon päivänä heräsimme aina aamulla varhain lasten laulutervehdykseen. Viereisessä haassa oli kuulemma käyty pitämässä viimeiset harjoitukset. Nimipäiväkukiksi tuotiin hortensia ja valkovuokkoja. Muistan aina kuinka makuuhuoneen ikkunan avautuessa iloinen lapsilauma lauloi opettajattarelle. Laulajista oli varmaan mukavaa siirtyä niin epätavalliseen aikaan luokan puolelle syömään pullaa mehun ja siman kanssa. Nopeasti kului minultakin aamu koulun alkamiseen asti.

Äitienpäiväjuhlakin oli koko kylän juhla. Äidit tulivat sinne pyhätamineissaan ja saivat valkovuokon rintaan. Ohjelma oli pääosiltaan lasten suorittamaa, eikä esiintyjistä ollut pulaa. Koululla oli muitakin tilaisuuksia, useimmiten hengellisiä. Puhujat kestittiin ja majoitettiinkin kotonani. Keväällä halukkaat saivat kylvää juurikasveja koulun pihalla olevaan kasvimaahan kerhoneuvojan opastuksella. Neuvoja teki samalla valistustyötä juurikasvien tuntemisessa ja käytössä. Pitkin kesää odottelin usein että kukahan tänään tulee kasvipenkkejään kitkemään. Olin monasti auttamassa kun olin oppinut erottamaan rikkaruohot porkkanasta. Kasvimaalla oli aina hyvin ja vähemmän hyvin hoidettuja penkkejä.

Talviseen kyläkuvaan kuului silloin tällöin kalakauppias, joka ajoi hevosella ja kävi talo talolta kaupittelemassa silakoita laatikkoreestään. Kesällä taas kävi "ahvenpoika", punaposkinen nuori mies pyörällä ajaen kauppaamassa enimmäkseen ahvenia, jotka oli anivarhain saatu Suomenlahdesta. Useimmilla kyläkouluilla oli siihen aikaan navetta. Äitini aloitteesta meilläkin oli lehmä, pari lammasta ja sikapossu jouluksi. Kinkku jäi saunapataan kiehumaan kun lähdimme kahden tunnin varoitusajalla sotaa pakoon 30.11.1939. Viimeinen muistikuvani lähtiessä oli sotilaita täynnä olevat luokat. Esikunta majaili meidän puolellamme. Ikkunat olivat pimennetyt. Esikuntamajuri näytti meille rappujen alla olevan naulan, jossa avain olisi kun kahden viikon kuluttua palaisimme takaisin kotiin. Parin päivän päästä koulu pantiin palamaan. Koulu oli lapsuudessani koko kylän keskus. Nykyään, kun kyläkoulut ovat enimmäkseen tyhjillään mikä missäkin kunnossa, tunnen haikeutta.
Mieleeni tulee melkein aina onnellinen lapsuus monine erilaisine tapahtumineen pienellä koululla Harjun kylässä.

Anneli Herttua o. s. Kannas