
Eräs paikka maapallolla, nimeltä SAATJÄRVI

Muistelmia ja muistikuvia elämästä
Saatjärvellä, koonnut Osmo Silvas, syntyisin
Kanneljärven pitäjän Saatjärveltä
1928.
Koosteeseen olen käyttänyt omia, sekä äitini
Siiri Silvaksen ja sisareni Hertta Nousiaisen muistelmia ja
sota-arkistosta keräämiäni tietoja.
Saatjärvi sijaitsi lähes keskellä Karjalan
kannasta Viipurin ja Pietarin puolessa välissä. 1800
luvun lopulla ja 1900 luvun alussa oli Saatjärvi Pietarin
suomalaisten ja venäläisten kesähuvila-aluetta.
Hiekkaisilla ja mäkisillä mäntykankailla oli
toistakymmentä huvilatonttia ja useilla myös talviasuttavat
rakennukset.
Myös isoisälläni, Pietarissa asuneella
ylikonduktööri Klaus Ferdinand Weiss;illä ( 1866 - 1939)
oli talviasuttava kesäpaikka Saatjärvellä jo 1800 luvun
lopulla. Vakituisesti hän asui Saatjärvellä 1918 - 1939.
Isäni, rautatiekirjuri Edvard Ferdinand Silvas ( ent. Weiss) (1895
-1966) ja äitini Siiri Maria os. Jäppinen (1895-1992)
vihittiin Pietarissa 14.4.1918. He pakenivat 2.6.1918 vallankumouksen
alettua Suomen puolelle ja asettuivat tilapäisesti asumaan
isoisäni luokse Saatjärvelle. Isäni oli jonkin aikaa
Saimaan kanavalla kanavakirjurina mutta 1920 luvun alussa he palasivat
takaisin Saatjärvelle ja ostivat
käyttämättömäksi jääneitä
huviloita ja tontteja. Yhteensä yhdeksän tonttia. Niistä
muodostui 15,5 hehtaarin pienviljelystila. "Saatjärvelä"
nimisellä tontilla olleesta 1800 luvun lopulla rakennetusta
venäläisestä huvilasta tuli perheelle vakituinen asunto
ja meille kolmelle lapselle lapsuuden koti. Tonteille olleita
tarpeettomia rakennuksia on purettu ja siirretty muualle Suomeen.
Tarpeellisia rakennuksia oli muutettu tarpeen mukaan saunaksi,
talliksi, navetaksi, kanalaksi ja liiteriksi. 30-luvulla rakennuksia
oli yhteensä seitsemän joista uusia oli vain riihi, jossa oli
hevoskierrolla toimiva puimakone. Kuusi seitsemän vuotiaana
minäkin toimin jo hevoskierron "kuskina". Perheen talous toimi
omavaraistaloutena elintarvikkeiden osalta. Peltoa oli järven
rannassa noin neljä hehtaaria. Kotieläimiä oli kaksi tai
kolme lehmää, vasikka, sika ja kanoja sekä "Reipas"
hevonen. Kanoja oli enimmillään parisataa ja kananmunia meni
myyntiin iso kuljetuslaatikollinen kerrallaan. Myös kananpoikia
meni myyntiin. Niitä haudottiin hautomakoneessa, joka lämpeni
eräänlaisen ison öljylampun avulla. Noin sata poikasta
syntyi kerralla. Kalaa saatiin järvestä ja marja-aikana
kerättiin hyviltä marjamailta mustikkaa ja puolukkaa
myös myyntiin. Marjojen ostaja oli Lounatjoen pysäkillä.
Viljat jauhatettiin Määttäsen myllyssä
Kanneljärvellä. Äitini, talouskoulun käynyt
keittäjä, osasi kyllä loihtia ruokatarvikkeista
monenlaisia herkkuja niin omille kuin vieraille. Kesävieraita oli
joka kesä -20 ja -30 luvulla. Oli sukulaisia, tuttavia ja tuttavan
tuttavia. Monena kesänä lomaansa vietti
Saatjärvellä myös Smirnoff;in pariskunta Viipurista. Oli
kai sen ajan maatilalomailua.

Silvaksen lapset Hertta, Hilkka ja Osmo.
Koulunkäynti Saatjärveltä oli lapsille hieman hankalaa.
Kansakoulu oli Lounatjoella ja matkaakin kolme ja puoli
kilometriä, josta suurin osa asumatonta metsätietä.
Millainen lie vanhemmilla ollut huoli kun seitsemän vuotias
lähtee syksypimeällä sateessa ja talvella pyryssä
ja pakkasessa koulutielle. Ei tullut koskaan kysyttyä. Oppikoulu
oli Terijoella. Isäni oli käynyt Pietarin suomalaisen
kansakoulun 1900 luvun alussa Pietarissa, mutta oppikoulun Terijoella
Saatjärveltä käsin, kun isoisäni perhe asui
lähes ympäri vuoden Saatjärvellä. Sisareni
kävi myös oppikoulun Terijoella 1930 luvun alussa.
Koulumatkaan piti varata aikaa noin kaksi tuntia mennen tullen. Ensin
kävellen tai pyörällä Lounatjoen pysäkille ja
siitä höyryveturin vetämällä paikallisjunalla
Terijoelle ja koulun jälkeen takaisin.
Elokuussa -39 minäkin aloitin oppikouluni Terijoella. Marraskuussa
eräänä aamuna koulu olikin täynnä sotilaita ja
meidät koululaiset lähetettiin takaisin kotiin. Siihen
päättyi se oppikoulu.
Talvisota alkoi 30.11.1939. 
Emme tienneet sodan alkamisesta kun radion akku oli ladattavana
Määttäsen sahalla Kanneljärvellä, posti oli
haettava Lounatjoen pysäkiltä, eikä Kanneljärven
suojeluskunta ollut toimittanut meille
evakuointimääräystä. Sodan alkamisesta saimme
tiedon vasta 1.12. aamuyöllä kun pihalle tullut sotilasosasto
herätti meidät ikkunaan koputtamalla. Olimme kyllä
kuulleet tykkien jyskettä, mutta pidimme niitä lnon tai
Kronstatin linnakkeiden normaaleina harjoituksina. 1.12. oli kirkas
talvipäivä ja lentokoneita oli jatkuvasti taivaalla. Pihalla
olleet sotilaat istuivat hevosten selässä ja ampuivat
kivääreillä matalalla lentäviä koneita.
Paljastumisen takia esimiehet kuitenkin kielsivät ampumisen.
Iltapäivällä koko osasto sai käskyn muualle ja me
kolme, isä äiti ja minä, jäimme
tietämättöminä ihmettelemään mitä
tehdä.
Aamulla 2.12. isä lähti hankkimaan tietoa tilanteesta.
Sotilaspartio pidätti hänet metsätiellä ja vei
Lounatjoelle URR:n esikuntaan. Siellä olivat ihmetelleet, miten me
vielä ollaan Saatjärvellä kun meidän piti olla pois
jo edellisenä päivänä. Esikunnasta
määrättiin sotamies isän mukaan varmistamaan
että me lähdemme heti ja ehtisimme Perkjärveltä
lähtevään viimeiseen evakkojunaan.
Isän tultua takaisin sotilaan kanssa pakkasimme kiireesti
reppuihin evästä ja vaatetta. Sotilas ampui sian ja vasikan
pihamaalle. Lehmä piti ottaa mukaan, hevosta ei ollut. Isä
leikkasi siasta kinkunpalan karvoineen päivineen
evääksi. Kesti ehkä puolisen tuntia kun noin 12.30
lähdimme kävelemään Lounatjoen kautta
Perkjärven asemalle. Isä poikkesi vielä isoisäni
talolla katsomassa, mutta siellä ei ollut ketään.
Vähän matkan päässä vastaan ratsasti iso URR:n
sotilasosasto matkalla Saatjärvelle. Oli se komea näky
lumisessa metsässä. Sotilaat täysissä varusteissa,
punaiset housut, miekat ja kiväärit aseistuksena. Kuuleman
mukaan punaiset housut vaihtuivat seuraavana päivänä
harmaisiin. Oli pilvinen päivä, ei tarvinnut pelätä
lentokoneita.
Merkintöjä sota-arkistosta.
Kanneljärven suojeluskunnan sotapäiväkirja:
30.11.-39 Kaneljärveä pommitettiin. Nimismies määräsi viljat säkitettäväksi.
Klo 18.36 tuli määräys: hevoset ja työkykyiset miehet koottava Harjunkylän maastoon.
URR:n sotapäiväkirja:
2.12.-39 klo 19.00 URR oli miehittäayt Särkijärvi -
Lounatjoki - Saatjärvi linjan. Poltto- ja hävityssuunnitelma
toteutettiin klo 1.15. mennessä. 2.12.-39 Viivytyslinjan takaraja
Peippola - Lounatjoki - Maisniemi.
4.12.-39 Klo 4.15 URR:n 7 joukkue ryhtyi hävitystyöhön.
2 ja 3 joukkue jäi asemiin Harjunkylään. Sts keskus
Harjun koulun vieressä.
4.12.-39 URR vetäytyi Lounatjoki - Maisniemi linjalle Harjun ja
Hötsölän kylään. 4.12.-39 eversti Alfhanin
käsky puolustaa linjaa Särkjärvi - Lounatjoki -
Saatjärvi -Maisniemi linjaa .
6.12.39 Perääntyminen Perkjärvi - Leipäsuo linjalle
Perkjärven suojeluskunnan sotapäiväkirjasta:
2.12.-39 Kanneljärveltä evakuoitua karjaa lastattiin
iltayö. Viimeinen juna lähti 8.15 Perkjärven asemalta.
Saavuttuamme Perkjärven asemalle siellä vallitsi melkoinen
kaaos, kun karjaa ja tavaroita lastattiin avonaisiin tavaravaunuihin.
Myöhemmin illalla ihmiset pääsivät tyhjiin
umpinaisiin tavaravaunuihin. Junan lähtöä en muista,
olin varmaan nukahtanut kylmästä ja väsymyksestä
tavaravaunun lattialle. Muistan vasta kun vaunun luukusta näkyi
päivänvaloa. Johonkin aikaan tulimme Mikkelin asemalle josta
meidät vietiin Mikkelin kirkkoon. Lotat olivat
järjestäneet evakuoiduille lämmintä ruokaa jota
jakoivat kirkon käytävällä. Nukuimme kirkon
penkeissä jonkin aikaa kunnes matka jatkui kuorma- ja
linja-autoilla. Kanneljärveläisten evakuointipaikaksi oli
suunniteltu Eura ja Kauvatsa, mutta me päädyimme
Kangasniemelle Kutemajärven kylään Pekkalan taloon.
Talvisodan päätyttyä muutimme tilapäisesti
sukulaisten luokse Ilomantsiin.
Isoisäni tapaus.
Talvisodan aikana ei isoisästäni saatu
mitään tietoa. Sodan jälkeen monien kyselyjen sekä
Punaisen Ristin ja VR:n avulla saimme koottua tietoa isoisäni
viimeisestä päivästä. Aamulla 2.12.-39
isoisäni oli lähtenyt Saatjärveltä Viipuriin
nostamaan joulukuun eläkkeen. Junat kulkivat miten sattui, mutta
raatatieläisenä hän pääsi jonkun junan
konduktöörivaunussa Viipuriin. Nosti eläkkeensä
rautateiden Viipurin konttorista ja lähti pyrkimään
takaisin Saatjärvelle. Joku tuttu veturinkuljettaja oli ottanut
hänet veturin päälle, jossa hän pääsi
Perkjärven asemalle. Sieltä hän oli lähtenyt
kävelemään rataa pitkin Lounatjoelle päin. Ennen
Lounatjoen siltaa hän oli jutellut hetken jonkun tutun kanssa ja
jatkanut matkaa. Sen jälkeen isoisästäni ei ole
minkäänlaista tietoa. Hänet on virallisesti julistettu
kadonneeksi 2.12.1939. Oli kai sitä kohtalon ivaa, että samana
iltapäivänä 2.12. kun me kävelimme tietä
pitkin Lounatjoelta Perkjärvelle päin, isoisäni
käveli rataa pitkin Lounatjoelle päin.

Jatkosodan aikana asuimme Lauritsalassa. Kuulimme Kanneljärvelle
palanneilta, että Saatjärven talo on pystyssä, mutta
huonossa kunnossa. Oli kuuleman mukaan pidetty sotavankeja jatkosodan
alkuaikoina. Hankimme kulkuluvat ja lähdimme
käymään Saatjärvellä. Heti pihamaalle tultua
varmistui, että kai siellä vankeja oli pidetty. Kaksi hautaa
oli pihapiirin ulkopuolella. Iso liiteri oli hajotettu paikalleen ja
osa käytetty kai puutavarana ja polttopuuna. Portaiden
vieressä oli iso jätekasa. Eteisestä oli revitty
tapettia ja aluspahvia sytykkeiksi, samoin sisähuoneista.
Keittiön ja huoneiden uunit oli kuumentuneet täysin pilalle.
Ikkunoissa oli vain muutama ehjä ruutu, muuten oli laudat
sisä- ja ulkopuolella, välissä heiniä ja sammalta
täytteenä. Yläkerrassa, kun ei ollut uuneja, oli
irtotiilistä keskelle huoneiden lattiaa kasattu tulisijat ja
vesiränneisti tehty savutorvet ikkunasta ulos ja tiivistetty
heinillä ja sammalilla. Kummankin lasiverannan lattia oli rojun ja
roskan peitossa. Ei voinut edes ajatella viettää
yötä sisätiloissa, vaan vietimme sen kesäyön
rantaniityllä. Syksyllä -39 oli pullotettu useita kiloja
riisiä ja piilotettu ne hiekkatöyrääseen, samoin
iso peltilaatikollinen kuivia herneitä jätekasan alle. Ne
löytyivät kaikki ehjinä. Pullot tyhjennettiin reppuihin,
samoin hernelaatikko. Niin meillä oli tuliaisia
Saatjärveltä. Junassa kyllä jännitettiin mitä
tapahtuu jos sotapoliisit tarkastaa kaikki matkatavarat, mutta
tarkastivat vain kulkuluvat ja henkilöpaperit.
Sota-arkistosta:
Sotavankileiri 6:n Kanneljärven alaleirin arkistot tuhoutuneet Simolan ratapihan pommituksissa kesällä -44.
Kesäkuussa -44 isä ja äiti kävivät vielä
Saatjärvellä katsomassa paikkoja. Talo oli vielä
pystyssä mutta uudisrakentajat olivat hakeneet sieltä
käyttökelpoisia rakennustarpeita, ovia, ikkunoita,
tiiliä, puutavaraa ym. Karjalan kannasta oli alettu uudestaan
evakuoida ja niin he palasivat taas evakkojunalla takaisin. Miksi
Saatjärven rakennuksia ei ollut poltettu talvisodan alettua ei
koskaan selvinnyt. Isän kertoman mukaan ne oli
määrä polttaa meidän lähdettyä
Saatjärveltä.
Seuraavan kerran kävin Saatjärvellä 1993.
Mitään vanhoja rakennuksia ei ollut. Kaikki oli purettu ja
viety pois. Entisellä talon paikalla oli pieni leirintäalueen
toimisto ja huoltorakennus. Pellot kasvoivat sankkaa metsää.
Seuraavan kerran käydessä 1996 ei ollut
mitään rakennuksia. Saatjärvi oli lähiseudun
asukkaiden ulkoilualuetta. Vain isän rakentama kellari ja
ikivanha pihakoivu olivat paikallaan.
Olisimme saaneet Kiikalasta asutustilan mutta siihen vanhempani
eivät enää ryhtyneet. Isäni osti 1947
Helsingin mlk:n Rekolasta pienen mökin tontteineen, jossa
eli elämänsä loppuun asti vuoteen 1966. Ei
halunnut enää aloittaa mitään uutta. Äitini
muutti isän kuoleman jälkeen Vantaan Satomäkeen
jossa eli vuoteen 1992, 97 vuotiaaksi. Me lapset
päädyimme omien elämän mutkien jälkeen
moneksi vuodeksi Vantaalle. Hertta eli siellä
elämänsä loppuun vuoteen 2004. Hilkka muutti
Tampereelle. Minun omat elämän mutkat ovat
päätyneet Helsingin Vuosaareen.
Osa vanhoista valokuvista -20 ja -30 luvulta on isäni
ottamia ja kotona kehittämiä ja kopioimia. Kuvakoko 6 x 4,5
sm.
Helsingissä 2007 Osmo Silvas - poika Saatjärveltä.
Kanneljärvi 1997 lehdessä julkaistuja juttuja.
Kyläskäynti
Miule tul taas mie1ee yks pien mut omakohtane tapahtuma sielt oikijaast kotikyläst,
Kanneljärve Kuuterseläst. Iha tarkkaa ajatietoo miul ei uo, mut näi jälkeepäi
päätteiemäl ja tapahtummii vertailemaal mie oon tult sellasee tuloksee jot sillo
elettii alkukessää -44. Se taas tarkoittaa sitä, jot mie oli sillo vähä yli
4 vuotta vanha.
Myö asuttii viel koton, Mattilaisii kujasii pääs.
Vähä niiko syrjääs, mut ei kuitekaa iha metsä
sisäs. Yhteen iltapäivään äiti sano jot
lähetää käymää illaal tuol
Yllölääs. En muista jot sanoks hää mitä
varte myö sinne männää, mut mie innostuin kyl
kovast ja olin vaik heti valmis lähtemää,
ko tiesin jot siel Leo ja toisetkii pojat. Ja ainha se ol vaihteluu ja
muutekii jännittävvää ko johokii muuale
pääs. Viel nii ettää, kylä toisee laitaa.
Jalkasii
mäntii, ilma ol lämmi ja aurinko paista. Sit ko
Yllölä alko näkkyy ja poikettii hei kujasillee, ni mie
juoksenteli jo vähä niiko ielpäi, hyppelin ja kerkin. Se
tie ol lyhyt, mut siin ol sellane pien notkelma ja sen notko pohjaal ol
pien puro (Kaivo-oja). Talo ol sit heti siin vastakkaise kumparee
pääl.
Leo ol jo vastaas siel pihal ja ko kerittii tuppaa, ni Ella-täti sano äitile jot ei
se terveyssisar oo viel tult. Sit mie kuuli jostakii rokottamisest, mut ei se
siin vaihees ainakaa aiheuttaant mittää sen kummempaa ihmetystä, se ol vaa
joku uus sana. Leo kyl sano miule jot Hannes ja Heikki rokotettaa samal kertaa
ko miutkii, mut häntä ei ennää rokoteta. Hää olkii minnuu muutama vuuve vanheemp.
Mie läksi Leo kans ulos. Myö mäntii heijä potattikuopa katokse alle ja hää
esitteel mitä ol löytäänt tuolt ampumahauvaast ja pesäkkehist (Sulkulinja).
Hänel ol siel tasaseeks vestety kurkihirre pääl peitoos kiväri panoksii.
Hää ol laiteelt ne suoraa rivvii, ne olliit pystyys, siniset puupäät yllääppäi.
Leol ol jonkuulaine raha taskuus ja myö lähettii polkuu myöte Ollimääe
sotilasleiri kanttiinille.
Siel ei silhetkeel olt muita ko ne myöjät, kaks lottaa. Leo ojens rahhaa luukuust
ja sano jot yks tulitikkuaski, mut ei se kaupateko käyntkää nii
helpoost ko meinattii. Ne lotat alkoit kysellä jot mitäs työ niil tikkuloil tiettä?
No hänel ol vastaus valmeheen jot kottii viijää. Vaik miekii
vakuutin sammaa, ni ei meinanneet uskoo. Ainakii viis kertaa väitettii, enneko
saatii se aski. Sit juostii kiireheest takasii ja ko se täti ei olt vielkää
tult, ni mäntii taas sinne piilopaikkaa ja Leo vääns muutamiist patruunoist ne
puupäät irti ja sytytettii se hylsyys oleva ruuti an yks patruuna kerrallaa. Se
ol komija leimaus ja samal kuulu aikamoine suhaus ko ruuti palo. En tiijä oikee
kui monta patruunaa myö silviisii käsiteltii, mut ei ainakaa kaikkii. Kyl ol jännittävvää.
Eikä kukkaa huomaant mittää ko lopetettii se homma oikijaa aikaa, jot ei tulleet
etsimää meitä.
Kaik män hyväst siihe ast, mut sit tul se hoitaja paikalle ja pilais koko loppuilla.
Tul itku pitkääst ilost. Kyl kipais aika kovast ko tökättii rokotuspiikki sellasee
laihaa selkää. Täl kertaa se kottii lähtö onnistu jostai syyst heti ens yritykseel,
ei muuta ko paita pääle ja silmät vesis ulos. Mie muistan
jot jonkuu verra pit itkee viel siel ylämääeeskii ko noustii siihe suuremale tiele.
Tälläsii muistoloi lisäks jäi viel pyöree arpi selkää. Vähä aja
peräst pit jättää koko Kuuterselkä ja kaik.
Timo Launiainen Espoo
Lapsuusmuistoja
Olin 12-vuotias kun talvisota syttyi. Elin sitä ennen varhaislapsuuteni kyläkoulun
suojaisessa ilmapiirissä opettajavanhempien ainokaisena.
Koulun kuusijuhla oli odotettu tapahtuma kyläläisille.
Minulle se alkoi kunnalta saatujen joulupullien,
piparien ja karamellien pussittamisella. Äitini
oli tarkka. Pussien suut piti olla kauniisti taitettuja
pussit pyykkikorissa suorissa riveissä. Jouluasuinen
luokkahuone oli täpötäynnä kyläläisiä.
Oikeat kynttilät kuusessa loivat lämpöä ja valoa
ympärilleen. Joululaulut, kuvaelmat, tonttu- ja keijuleikit
saivat lapset ja aikuiset joulutunnelmaan.
Lopuksi pukki jakoi jokaiselle lapselle lahjapussit,
joita pienimmätkin hieman ujostellen uskalsivat tulla
korista hakemaan. Pimenevään iltaan tulvahti valo
ja lämmin henkäys, kun kylän väki poistui oman joulun
valmisteluun.
"Toisenlainenkin paketinteko on jäänyt mieleeni.
Vähävaraisten kotien lapsille ostettiin kylän taloista
kunnan varoilla hyvää ruisleipää ja voita. Sain olla
avustamassa leipien teossa heti kun "kynnelle kykenin".
Eräs poika ei jostain syystä pitänyt voista.
Hänen leivilleen laitettiin hyvältä tuoksuvaa laardia
ja suolaa. Illalla veimme leivät kunkin tarvitsevan
pulpettiin. Luokat olivat yöllä viileitä, koska uunit
lämmitettiin aamuisin.
Virpominen oli odotettu tapaus palmusunnuntain
aattona. Muutamia oppilaita tuli virpomaan opettajia
aamulla.-sänkyyn. "Luppaat sie, luppaat sie
viikoks velkaa" oli virpomalorujen lopussa. Pääsiäislauantaina
tultiin sitten palkoille. "Mitähä myö
nyt saahaa" oli varmaan monen pikkuvirpojan mielessä
palkanhakuretkellä.
Äitini nimipäivänä, Ainon päivänä heräsimme aina
aamulla varhain lasten laulutervehdykseen. Viereisessä
haassa oli kuulemma käyty pitämässä viimeiset
harjoitukset. Nimipäiväkukiksi tuotiin hortensia
ja valkovuokkoja. Muistan aina kuinka makuuhuoneen
ikkunan avautuessa iloinen lapsilauma lauloi
opettajattarelle. Laulajista oli varmaan mukavaa siirtyä
niin epätavalliseen aikaan luokan puolelle syömään
pullaa mehun ja siman kanssa. Nopeasti kului
minultakin aamu koulun alkamiseen asti.
Äitienpäiväjuhlakin oli koko kylän juhla. Äidit
tulivat sinne pyhätamineissaan ja saivat valkovuokon
rintaan. Ohjelma oli pääosiltaan lasten suorittamaa,
eikä esiintyjistä ollut pulaa. Koululla oli muitakin
tilaisuuksia, useimmiten hengellisiä. Puhujat
kestittiin ja majoitettiinkin kotonani.
Keväällä halukkaat saivat kylvää juurikasveja
koulun pihalla olevaan kasvimaahan kerhoneuvojan
opastuksella. Neuvoja teki samalla valistustyötä
juurikasvien tuntemisessa ja käytössä. Pitkin kesää
odottelin usein että kukahan tänään tulee kasvipenkkejään
kitkemään. Olin monasti auttamassa
kun olin oppinut erottamaan rikkaruohot porkkanasta.
Kasvimaalla oli aina hyvin ja vähemmän hyvin
hoidettuja penkkejä.
Talviseen kyläkuvaan kuului silloin tällöin kalakauppias,
joka ajoi hevosella ja kävi talo talolta
kaupittelemassa silakoita laatikkoreestään. Kesällä
taas kävi "ahvenpoika", punaposkinen nuori mies
pyörällä ajaen kauppaamassa enimmäkseen ahvenia,
jotka oli anivarhain saatu Suomenlahdesta.
Useimmilla kyläkouluilla oli siihen aikaan navetta.
Äitini aloitteesta meilläkin oli lehmä, pari lammasta
ja sikapossu jouluksi. Kinkku jäi saunapataan
kiehumaan kun lähdimme kahden tunnin varoitusajalla
sotaa pakoon 30.11.1939. Viimeinen
muistikuvani lähtiessä oli sotilaita täynnä olevat luokat.
Esikunta majaili meidän puolellamme. Ikkunat
olivat pimennetyt. Esikuntamajuri näytti meille
rappujen alla olevan naulan, jossa avain olisi kun
kahden viikon kuluttua palaisimme takaisin kotiin.
Parin päivän päästä koulu pantiin palamaan.
Koulu oli lapsuudessani koko kylän keskus. Nykyään,
kun kyläkoulut ovat enimmäkseen tyhjillään
mikä missäkin kunnossa, tunnen haikeutta.
Mieleeni
tulee melkein aina onnellinen lapsuus monine erilaisine
tapahtumineen pienellä koululla Harjun kylässä.
Anneli Herttua o. s. Kannas