Esa Seppänen

31.5.2009.

 

JUHLAPUHE KANNELJÄRVEN PITÄJÄJUHLILLA

SALOSSA SU 7.6.2009 KLO 13.00.

 

 

Arvoisa pitäjäjuhlayleisö, hyvät karjalaiset ja kanneljärveläiset!

 

Kannaksen kirjailijan Unto Seppäsen poikana minulla on aivan erityinen kunnia ja ilo olla täällä tänään pitäjäjuhlillanne kertomassa omia ajatuksiani Karjalasta, Kannaksesta ja isäni suvun kotipitäjästä Kanneljärvestä. Kun puoleeni käännyttiin pari kuukautta sitten, en miettinyt sekuntiakaan suostumustani tulla tänne puhumaan.

     Parempaa opasta tähän puheeseeni en voisi löytää kuin oman isäni kirjat, kuvaukset kannakselaisista ja koko hänen karjalaisten ihmisten elämälle ja työlle omistettu arvokas, monessa suhteessa ainutlaatuinen kirjailijantyönsä. Vaikka olenkin syntynyt Helsingissä ja viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Kymenlaakson Kouvolassa, juuri isäni ja hänen sukunsa kautta olen aina pitänyt itseäni karjalaisena. Olen aina tuntenut syvää yhteyttä karjalaisiin ja heidän kohtaloonsa, kun he väkivallan edessä menettivät rakkaat kotiseutunsa.

     Omat kokemukseni ja muistoni Kanneljärveltä ovat hyvin vaatimattomat, mutta yhden tapauksen muistan hyvin ja olen sen myös eräässä kirjassani kertonut. Ennen talvisotaa asuimme kesäisin Liikolassa, ja olin kuusivuotias pojannassikka, kun isäni kysyi minulta, mitä halusin nimipäivälahjaksi. Siihen aikaan vietettiin suuria nimipäiviä, kun sukulaisia ja tuttavia, kuten Kaksoset ja Paavolaiset tulivat meille juhlimaan. Kekkerit kestivät kaksi päivää kuin tšehovilaisissa romaaneissa, koska isäni ja minun nimipäivä olivat peräkkäisinä päivinä. Isä ei yhtään ihmetellyt, kun hetkeäkään miettimättä pamautin toivomuksenani, että saisin nähdä elävän ryssän. Siitä lähdettiin oitis Rajajoelle, ja siellä näin elämäni ensimmäisen ryssän, rajavartijan, joka käveli vintovka olalla rajapuomin toisella puolen joen takana. Muistan senkin, kun hihkaisin, että ”kato, isä, elävä ryssä!”. Nimipäivätoivomukseeni oli vankat motiivit. Olin näet jatkuvasti pitkin kesää kuullut, kun vanhempani sekä tätini Irja Seppänen että mummoni Tilda os. Nikkanen usein kuiskuttelivat toisilleen jostain ”ryssästä”. Kun kysyin isältäni, mikä oli se iso talo tien toisella puolen, isä vastasi, että ”ryssän huvila”. Tuota mystistä ryssää rupesi tunkeutumaan pienen uteliaan pojan havaintomaailmaan niin paljon, että halusin kovasti ratkaista sen mysteerin –ja niin sain nähdä elävän ryssän.

      En silloin voinut arvatakaan, miten kasapäin elämässäni tulisin vielä heitä elämäni varrella tapaamaan ja miten paljon joutuisin heidän kanssaan tekemisiin – rauhanomaisen rinnakkainelon ja yhteistyön merkeissä. Mutta silloin kuin näin sen ensimmäisen elävän ryssäni, elettiin Kanneljärvellä heinäkuun alkua vuonna 1939. Marraskuun lopulla tulivat huopatossuryssät, jotka valloittivat Kannaksen ja ajoivat sen kansan evakkoon, uuteen elämään muualla Suomessa. Niille ihmiskohtaloille isäni omisti testamenttinsa, viimeisen kirjansa Evakon. Isäni kirjoitti minulle väkevällä, kauniilla käsialallaan – jolla hän muuten mustekynällä kirjoitti kirjojensa käsikirjoitukset – omistuskirjoituksen seuraavin sanoin: ”Pojalleni Esalle, joka jo ehti eläytyä Kannaksen muistamiseen. Tunnet varmasti tämän kirjan aiheen alkuympäristön, sillä sehän on Oma Mäkemme. Älä koskaan väsy palvelemasta tämän kirjan perustunnelmaa. Isäsi” En ole väsynyt enkä tule koskaan väsymään.

      Autonomian aikana Kannaksen talonpoikien ja rikkaitten pietarilaisten liikemiesten rauhanomainen rinnakkainelo oli hyvin tuottoisaa ja edullista molemmille osapuolille. Kanneljärven ja yleensä Kannaksen kylien talonpojat myivät maitoa, voita, kermaa, pottua, silakkaa, muita elintarvikkeita ja halkoja viikoittain suuren Pietarin Heinätorilla ja muilla ”rintkoilla”, toreilla, ja vaurastuivat merkittävästi. Myyntityössään lähes kielitaidottomina, vain niin sanotun ”halkovenäjän” varassa (se vasta vennäättä haastaa, joka sit käet taskus haastaa), tuiki rehellisinä miehinä, he joutuivat tekemisiin tavattoman ovelien venäläisten kauppiaitten kanssa, jolloin hälisevässä suurkaupungissa saattoi helpostikin joutua petetyiksi. 200 000 asukkaan Pietari oli valtava metropoli, jossa ”ei voinut olla niin viisas, ettei olisi tullut joskus petetyksi, eikä niin tyhmä, ettei olisi löytänyt vielä tyhmempää petettäväkseen”, tapasi sanoa Herman Määttänen Kanneljärveltä.     

     Sukuromaanissa Markku ja hänen sukunsa päähenkilön, Markun eli sukumme kantaisän Esa Nikkasen poika, Aati, pääsee isänsä mukana käymään Pietarissa. Ennen matkaa siellä käyneiden ihmisten kertomusten kautta syntynyt kuva houkuttelevasta maailmasta tuntuu paikan päällä Aatista oudolta ja vieraalta ja ennen kaikkea isolta, niin isolta, ettei hän ollut voinut koskaan kuvitellakaan, että ”maailmassa oli näin paljon ihmisiä”. Näin Unto Seppänen tuo kouriintuntuvasti Kannaksen pitäjien ja koko Suomen pienuuden aivan kivenheiton päässä olevan Pietarin salaperäisen suuruuden rinnalle. Tämä rinnastus on tänä päivänä entistä ajankohtaisempi – Pietarin talousalueen suuri merkitys Suomelle ei ole mitenkään muuttunut, vaan pikemminkin kasvamassa.

     Isäni suvun kantatilaa Kanneljärven kirkonkylässä sijainnutta Temisevän kartanoa isäni kuvailee sukuromaanissaan kylän isoimmaksi, komeimmaksi ja elävämmäksi taloksi, jonka kulmarakennukseen pystytetty kauppa oli koko kylän elämän keskipiste. Muistaakseni kauppaa emännöi isäni äidin sisar Katri Summa.

Se kauppa oli ”kadehdittu, puhuttu, ihailtu. Kaikki sen elämä oli kyläläisten suussa viideksi pantu. Tästä talosta hohti turvallisuudentuntua. Sen ovensuun huokuupenkillä istui aina anelijoita, nyyttiläisiä, matkamiehiä”, Unto Seppänen kuvailee eloisaan tyyliinsä.

     1800-luvun jälkipuoliskolla rakennettu Pietarin–Viipurin rautatie mullisti ennen muuta taloudellisella voimalla Kannaksen talonpoikien elämän ja avasi heille aivan uudenlaisen vaurauden portit. Kannakselaisten ja pietarilaisten välille syntyi kokonaan uudenlainen ulottuvuus, ja tästä suuresta elämänmuutoksesta isäni kertoo lukuisissa kirjoissaan, kuten romaanissaan Iloisten ukkojen kylä, jossa kuvataan elämää Kanneljärvellä. Kuvauksissaan isäni risti Kanneljärven kirkonkylän värikkäästi ”Järvituituksi” ja Liikolan kylän kauniisti ”Kuultavaiseksi”.

Kun rautatie tuli Kanneljärvelle, talonpojat ja maanomistajat saivat mahdollisuuden vientikaupan ohella hankkia hyviä tuloja rakentamalla, vuokraamalla ja myymällä huviloita, datšoja, ökyrikkaille pietarilaisille kesäasukkaille, joista osa jäi asumaan Kannakselle pitemmiksikin ajoiksi.

     Pietarilaisten lomanviettäjien saapuminen oli Kanneljärvellä vuoden merkkitapahtuma ja ajuriukoille, kuten Ruoska-Juonekselle ja Pekon Ristianille suuri ”ruplajuhla”, jota isäni verrattoman värikkäästi ja hauskasti kuvailee romaanissaan Iloisten ukkojen kylä. Pietarista tulijat miltei ryöstettiin rattaille ja Kanneljärven asemalla oli mahtavaa dynamiikkaa: ”Siinä sitä olikin huutoa ja hilskettä. Junan lähtövihellys kilpistyi voimattomana ja ohuena hevospuomin meluun” – kun ajuriukkojen ”rattaiden alta eteni junan nopeudella pölykiila, joka syöksyi vihreän metsän nieluun kuin äkäisesti singottu kivi”.

     Lomanviettäjien joukossa, jossa oli monennäköistä kansaa, oli ”turpeita kauppiaita, pitkäpartaisia tiedemiehiä, silkkipaitaisia ylioppilaita, koristeissaan kolisevia kenraaleita, tavaroiden kanssa tuskittelevia rouvia, ja ylpeärintaisia imettäjiä”… Ajureiden erityisessä suosiossa oli leppoisa, hyväntahtoinen Rasutovi, jonka ”lompakosta ruplat itsestään nousi – niin oli niitä sakiassa”. Tällä pietarilaisella silloisella ökyrikkaalla, jolla oli ”rahaa niin että rutajaa”, oli Mustallamerellä laiva ja Pietarissa pankki ja makasiini ja hän halusi vuokrata nimenomaan tattimetsän rajasta ison huvilan. Myöhemmin kun Rasutovin suosiman Pekon Ristianin työprikaati rakentaa pietarilaiselle isännälleen jo huvilaa, tämä ottaa salkustaan paksun ruplanipun työpalkkioksi ja tiedustelee ystävällisesti, miten Ristian Petrovitšin elämä nyt on. ”Harossii on nyt, oikein haroossii! A on oma talo, on oma mäki, on oma järvi, a mikäs on olla! Päivällä liepuskaa leivon, yöllä maatuskaa silitän. Oikein on harossii”, Ristian vuodattaa tyytyväisyyttään edustaen samalla muita, näiden rasutovien ansiosta vaurastuneita Kanneljärven miehiä.

      Mutta Pietarin radan vaikutuksesta syntyi myös kielteisiä yhteiskunnallisia ilmiöitä, kun venäläisten käsiin joutui kannakselaista maata huvila-asutuksen laajetessa ensisijaisesti rannikolla, mutta myös radan varsilla sijaitsevien sisäjärvienkin, kuten Kanneljärven, Suulajärven, Perkjärven ja Kuolemajärven rannoille. Tätä invaasiota helpotti se, että Kannaksella venäläisten maanosto-oikeutta vaikeuttaneet rajoitukset poistettiin vuosisadan vaihteessa. Tällöin Kannaksen kylissä alettiin pelätä suorastaan kansallista vaaraa.

     Isäni sukuromaanissa Markku ja hänen sukunsa kerrotaan väkevästi niistä ristiriitaisista tunteista ja asenteista, joita venäläisten maanostajien tulo Kannakselle herätti, kun maahan syvään juurtunut isänmaallisuus ja rahanahneuden motiivit törmäsivät rajusti yhteen. Kylän rikkain mies, jonka korvissa ”ruplakarjan kellot” suloisesti kilisevät, on sitä mieltä, että ”ei ole hullummaksi lypsää ruplia ämpäriin”. Läpeensä ahnetta ja moraalitonta ”Raharikasta” vastaan asettuu isänmaallinen Markku, joka on täysin eri mieltä: ”Maata venäläisille – ei ikinä, käydään Pietarissa ja lypsetään siellä. Tähän kylää ei saa ryssiä tulla. Täällä niistä on jo saatu tarpeeksi.”

     Estääkseen venäläisen huvila-asutuksen laajenemisen maanostojen kautta Markku ostaa itselleen ison kaistaleen Kuultavaisen järven rannalta ajatellen, että siten on tie venäläisiltä maanomistajilta poikki. Kun venäläinen rantapeltojen ostaja tulee ja kuulee, ettei Markku aio myydä venäläisille tilkkuakaan, hän röhähtää ivalliseen nauruun: ”Mehän nielemme teidät kuitenkin. Koko maahan on meidän. Parasta nyt myydä sovinnolla. Uskokaa, kohta täällä on venäläisiä enemmän kuin teitä…. Tuhma olet kuin saapas, ellet ymmärrä asioita.”.

Häikäilemättömien venäläisten uhkaukset eivät Markkua hätkäytä, mutta lopulta  hänen on kuitenkin ylivoiman edessä taivuttava jouduttuaan vielä kaiken kukkuraksi venäläisten kauppiaitten pettämäksi ja menetettyään rahansa.

     Kuulostaako tutulta? Naapureiden historia toistaa merkillisesti itseään. Tänä päivänä ollaan Kannakselta siirrytty Kaakkois-Suomeen. Sama rasutovilaisten raharikkaitten eli sen saman ”ruplakarjan” kellojen kilinä kuuluu nyt Ruokolahdella, Taipalasaarella, Parikkalassa ja monella muulla paikkakunnalla aina Sisä- ja Pohjois-Suomea myöten. Siellä samantapaiset asenteet, ahneus ja isänmaallisuus törmäävät rajusti toisiinsa nostaen pinnalle laajan, täysin oikeutetun yhteiskunnallisen kysymyksen ja keskustelun siitä, miksi Suomen yleensä pitäisi myydä maataan Venäjälle, ja eikö sitä pitäisi jollain tavalla lainsäädännön keinoin hillitä.  

    Venäläinen maanhankinta Kanneljärvellä ja muualla Kannaksella loppui vallankumoukseen. Kun pietarilaiset ökyrikkaat olivat lähteneet livohkaan – työnantaja Rasutovkin aina Parisiin asti – ja rajakauppa loppunut, elämä Kannaksella muuttui tyystin.  

Lyhyesti sanottuna, ennen niin ”huiman jyrkässä kaaressa” kohonnut riemukas ruplajuhla muuttui karun arkiseksi elämäksi, missä ”ihmiset liikuskelivat alakuloisina ja hiljaisina niin kuin näkymätön vihmasade olisi pieksänyt heitä yhtä mittaa ja turruttanut ilmeettömään välinpitämättömyyteen.”

     Mutta ennen pitkää karjalainen optimismi ottaa voiton. Isäni kuvaa, miten ”pitkä masentava tietoisuus elämän kertakaikkisesta käännähtämisestä” muuttuu vähitellen iloiseksi työn touhuksi. ”Niin elämme kuin elämmekin, vaikka hiljaisemmin ja äänettömämmin kuin ennen”– ”Ja maa se on aina ollut ensimmäinen”, kyläläiset tuumivat yksimielisesti kyntäessään peltojaan ja antaessaan niiden työntää viljanterää…

     Tänään Kanneljärvemme ja kotikylämme Liikolan maa ei ole enää ”ensimmäinen” eikä se ole enää ollut pitkään aikaan ”oma mäkemme”. Piippalakkiset rasutovit tulivat ja ryöstivät maan vahvemman oikeudella ja antoivat Kanneljärvelle uuden nimen siipikarjakolhoosin mukaan – Pobeda , voitto – ajatelkaa, mikä ironia. Tänään Liikola on venäläisen kotiseutututkimuksen mukaan sankarillisesti kaatuneen puna-armeijan luutnantin Martšenkon nimelle omistettu Martšenkovo tai tammimetsikön mukaan – kuten karttaan on merkitty – Tsvelodubovo. Jotakin entistä on kuitenkin jäljellä. Kanneljärven asema, jonka ajopuomilla junasta hälisevänä laumana pudottautuneet lomanviettäjät, ne ”tattien rakastajat” ja muu väki aikanaan melkein ryöstettiin rattaille, on ainoana Pietarin – Viipurin radan asemista säilyttänyt entisen nimensä – Kanneljarvi – nyt tietenkin kyrillisin kirjaimin. Kiitos tästä kuuluu Moskovan liikenneministeriölle, joka jostain syystä ei antanut paikallisille puoluejohdolle lupaa ristiä asemaa sovhoosikylän nimen mukaan.

Kun kotikaupungissani Kouvolassa viisi vuotta sitten juhlittiin kirjailija Unto Seppäsen syntymän 100-vuotisjuhlaa, teimme juhlaväen kanssa bussimatkan Kanneljärvelle. Löysin karttapiirroksen perusteella kirkon tuntumasta Temisevän kartanon kellarikummun, mutta kauniilla, pitkänomaisella Suulajärvelle avautuvalla harjanteella sijainneen talomme jäänteitä tai edes kivijalkaa, en löytänyt. Kartan ja maastotutkimusteni mukaan se on jäänyt Pietarin – Viipurin uuden tien alle. Karjalan kunnailla -laulun kajahtaessa ruuvasimme muistolaatan järvelle ja Kivennavalle johtavan tien varressa olevan betonisen, entisen kolhoosin myrkyllisten kemikaalien varastobunkkerin seinään. Siinä luki ”Unto Seppänen 1904–1955”. Kahden viikon kuluttua juhlallisuuksista muistolaattaa ei enää ollut – kahta pitkää, kiiltävää kupariruuvia tarvittiin enemmän lähistöllä nousevan uusrasutovilaisen datšan rakennustyömaalla.

     Isoisäni, kielenkääntäjä-maisteri Robert Seppäsen ja hänen Unto-poikansa kirjallista pyhättöä, ruplaruhtinas Rasutovin kalkkunakopista rustattua Liikolan kuulua pyöreää tornia ei enää ole – ei edes kivijalkaa. Sodassa kuulema punasotilaat tekivät siitä tulenjohtotornin. Sieltä korkealta mäeltä näet näkyy kauas kauniille Suulajärvelle, jonka lahnaherkkuja minäkin pikkupoikana sain olla isäni ja naapurin miehen, Osalaunuksen Mikon kanssa veneeseen nostamassa. Tornin jykevään hirsioveen isäni oli kirjoittanut ”Unta täynnä Unnon aitta”. Kannaksen ja rakkaan Liikolan aiheuttama menetys ei kuitenkaan murtanut isäni optimismia. Päinvastoin korvaamaton menetys generoi uutta uhmakasta voimaa toteuttamaan elämäntehtävää Karjalan ja sen elämänuskoisten ihmisten kohtalojen syvällisenä myötäeläjänä ja arvostettuna tulkkina.

     Hyvä juhlaväki – eikö olekin niin, että vaikka maa ja omaisuus on menetetty, muistoja, unelmia ja karjalaista perinteistä, lujaa elämänuskoa ei kukaan pysty ryöstämään.

 

Kiitos teille, hyvät kanneljärveläiset!