8.6.2008

 

 

 

KANNELJÄRVEN PITÄJÄNJUHLAT SALOSSA

 

 

Hyvät naiset ja herrat, hyvät ystävät ja sukulaiset

 

 

 

Minulle on suuri ilo ja kunnia saada mahdollisuus puhua Kanneljärven pitäjänjuhlissa. Isäni isän suku on Kanneljärveltä. Vaikka isoisäni ei niin paljoa Kanneljärvestä koskaan puhunut, on nimi Kanneljärvi minulla muistoissa hyvin varhaiselta ajalta ja jo lapsena minua viehätti nimen musikaalisuus.

 

Nyt aikuisena minulla on ollut mahdollisuus vierailla niin Kanneljärvellä, kuin isoäitini kotikonnuilla Uudellakirkolla ja isäni kotiseudulla Terijoella. Nämä ovat kaikki tuntuneet, kumma kyllä kodikkailta seuduilta. Ja muistan hyvin sen tunteen, kun ensimmäisen kerran matkustin junalla Kanneljärven aseman ohi ja kyltissä luki selvästi KANNELJÄERV, tosin kyrillisin kirjaimin. Silloin tuli isoisä elävästi mieleen.

 

Työni puolesta olen myös saanut mahdollisuuden matkustaa laajasti Karjalassa, niin menetetyillä alueilla, Itä-Karjalassa kuin laajemminkin Venäjällä. Matkoissa Karjalaan ja Karjalassa on kuitenkin aina ollut se oma juttunsa, oma tunnelmansa ja tunteensa, vaikka minun ikäpolveni edustajilla ei ole sitä suoraa konkreettista sidettä näihin alueisiin ja paikkakuntiin.

 

Mietin pitkään, mistä teille puhuisin. Kuten näette ohjelmasta, olen ulkoministeriön palveluksessa. Olen ollut Ulkoministeriössä kohta parikymmentä vuotta ja kiertänyt niin itää kuin länttä. Ja minkä koira karvoilleen mahtaa eli puhun ulkopolitiikasta, ehkä kuitenkin hieman erilaisesta näkökulmasta.

 

Viime vuonna Suomi täytti 90 vuotta. Tänä vuonna saman virstanpyykin saavuttaa ulkoministeriö.

 

Toukokuun lopulla 90 vuotta sitten, 27.5. nimitettiin J. K. Paasikiven senaatti, johon kuului Suomen ensimmäinen ulkoministeri eli ulkoasiain senaattori Otto Stenroth. Saman vuoden eli vuoden 1918 marraskuussa senaatti muuttui valtioneuvostoksi ja ulkoasiain toimituskunta ulkoministeriöksi.

 

Silloisessa ulkoministeriössä oli kolme osastoa ja 17 virkamiestä. Ulkomaille, Tukholmaan, Berliiniin ja Pietariin oli jo tammikuussa 1918 sijoitettu ensimmäiset edustajat työskentelemään maan itsenäisyyden tunnustamisen puolesta. Vuoden lopulla ulkomailla oli jo 12 ulkomaanedustuksen toimipistettä ja 13 kunniakonsulia.

 

Nykyisin meitä ulkoministeriöläisiä  on, paikalta palkattu henkilökunta mukaan lukien n. 2760 ja Suomella on 97 edustustoa 76 maassa ja kansainvälisissä järjestöissä.

 

Muutos on huima, mutta niin on muuttunut maailmakin, jossa me elämme ja toimimme. Kansainvälisten suhteiden merkitys on kasvanut, kansainvälinen kanssakäyminen on kaikilla tasoilla lisääntynyt ja maailman yhteenkuuluvuus ja keskinäisriippuvuus on vahvistunut. Talouskasvu, leipä Suomeen haetaan yhä kauempaa ja suomalaiset matkustavat yhä enemmän ja yhä kauemmas.

 

Vuonna 1918 ministeriössä oli poliittinen osasto, kauppapoliittinen osasto ja oikeudellinen osasto, sanomalehtitoimisto ja protokolla-asioita hoitava ulkovaltojen edustajien esittelijä.

 

Nämä osastot löytyvät edelleen ministeriöstä. Niiden rinnalle on kansainvälisten suhteiden muutoksen myötä perustettu alue-osastoja ja kehityspoliittinen osasto.

 

Edellä mainittu kertoo myös Suomen ulkopolitiikan perusteemoista. V. 1918 kiireellisin kysymys oli nuoren valtion poliittisen aseman ja rajojen vakauttaminen sekä ulkomaankaupan ja merenkulun elvyttäminen. Tänään meidän tärkein tavoitteemme on Suomen ja suomalaisten etujen ajaminen yhä kansainvälistyvässä maailmassa, jotta meillä olisi hyvä olla Suomessa.

 

Tämä tarkoittaa maan ulkopoliittisen aseman vahvuutta, vaikuttamista rauhan ja kehityksen hyväksi, kaupallistaloudellisten suhteiden edistämistä ja myös rajojen vakautta, jotta kauppaa voidaan käydä ja kanssakäymistä rajojen yli harjoittaa.

 

Tämän päivän maailmassa rajojen tulisi yhdistää, ei erottaa, koska meidän hyvinvointimme riippuu kehityksestä ja hyvinvoinnin lisääntymisestä laajemmin maailmassa.

 

Suomen ulkopolitiikkaa vuosien varrella voidaan arvioida monella tapaa, mitä moninainen ja hyvin aktiivinen poliittisen ja sotahistorian kirjoitus niin Suomessa kuin lähimmissä naapurimaissa osoittaa. Asioista ja niiden käänteistä voidaan olla myös montaa mieltä - niin monta mieltä kuin miestäkin - mikä näkyy esimerkiksi lehtikirjoittelussa ja julkisessa keskustelussa.

 

Kun katsotaan taaksepäin, on usein helppo olla jälkiviisas ja tuomita tai siunata asiain kulku sellaisen tiedon pohjalta, mitä ei tapahtuma-aikana ollut käytössä. Siksi on tärkeää, että keskustelu menneestä käydään oikealla foorumilla eli historian, politiikan ja kulttuurin tutkimuksen piirissä, ei tämän päivän politiikassa.

 

Suomen ulkopolitiikka on myös kuvattu monin tavoin. Minusta on hyvä nostaa esiin kaksi sanaa jatkuvuus ja yksituumaisuus. Tässä taidan suoraan lainata niin nykyistä ulkoministeriä kuin Tasavallan Presidenttiä. Jatkuvuus ei kuitenkaan merkitse muuttumattomuutta eikä yksituumaisuus merkitse sanelupolitiikkaa. Pienelle maalle ulkopolitiikan rakentuminen näille periaatteille on ollut ja on hyvin tärkeää. Ulkopolitiikka on yhteinen asia. Epäsopuisa ja poukkoileva politiikka ei toisi meille kovinkaan monia ystäviä tai hyviä yhteistyökumppaneita, jotka ovat tuiki tärkeitä nykypäivän maailmassa.

 

Ulkopolitiikan tavoitteet, joihin edellä jo viittasin, eivät ole perusasioiltaan muuttuneet, vaan kyse on Suomesta ja suomalaisista. Keinot ja välineet, joita meillä on käytössämme, ovat sen sijaan muuttuneet samassa tahdissa, kun maailma ympärillämme. Tai ainakin muutaman tahdin muutoksesta jäljessä.

 

Jos sallitaan kärjistys ja yksinkertaistus, voi sanoa, että Suomen ulkopolitiikka oli pitkään "yhden asian liike" ja hyvä niin. YK-jäsenyyden myötä, 1950-luvulla ja idän politiikkamme tasapainottamiseksi kansainvälispoliittinen toimintamme keskittyi YK:hon. Eikä YK ole tämän päivän maailmassa menettänyt merkitystään, pikemminkin päinvastoin.

 

Neuvostoliiton hajoaminen ja kylmän sodan maailman muutos avasivat sitten meille apposen auki sen oven, jota ETYK-prosessi ja liittyminen Euroopan vapaakauppa-alueeseen (EFTA) olivat raottaneet. V. 1995 Suomi liittyi Euroopan Unioniin. Tulokseton jahkailu siitä, kuuluiko Suomi Eurooppaan ja oliko Suomi eurooppalainen sai selkeän päätöksen. Suomi on aina ollut Eurooppaa.

 

Palvelin itse Suomen EU-edustustossa Brysselissä, kun liityimme Unioniin ja liittymisen mukanaan tuomat haasteet, ei vain ulkopolitiikallemme ja ulkoasiainministeriölle, vaan myös sektoriministeriöille, kuten erityisesti maa- ja metsätalousministeriölle, kauppa- ja teollisuusministeriölle eli nykyiselle TEM:lle, sisäministeriölle tai oikeusministeriölle olivat melkoiset.

 

Ulkopolitiikallemme EU-jäsenyys avasi koko maailman. Liityimme yhteisöön, jossa toimimme yhdessä kansainvälisissä suhteissa ja suuremmalla painoarvolla kuin yksin. Oli haaste oppia toimimaan  unionissa, jossa kansalliset edut määrittävät kunkin maan toimintaa, vaikka tavoite on yhteinen ja tuloskin lopuksi, usein ehkä kriisin ja kaaoksenkin kautta on yhteinen. Työ ja toiminta EU:ssa on kasvattanut uuden diplomaattisukupolven.

 

EU on tänään meidän tärkein viitekehyksemme. Se ei tarkoita sitä, etteikö meillä olisi omia tavoitteita, eikä omia toimijoita maailmalla tai omaa politiikkaa. Ilman niitä emme olisi varteenotettava kumppani. On kuitenkin oman etumme mukaista rakentaa vahvaa EU:ta, jonka rakentamisessa uusi Lissabonin sopimus on merkittävä peruskivijalka. Suomessa sopimus ratifioidaan ennen Eduskunnan kesätaukoa.

 

Haasteet, jotka meitä tänä päivänä kohtaavat ovat vaikeampia ja monimutkaisempia kuin koskaan. Useimmiten ne eivät kohdistu yhteen kansallisvaltioon, vaan kaikkiin maailman asukkaisiin, hyvin epätasaisesti. Kilpailu talouskasvusta, energiasta, työntekijöistä, ruuasta on yhteinen. Konfliktien, ympäristöongelmien, ilmastomuutoksen ja epidemioiden pelko on myös yhteinen. Tämä asettaa poliittisille päätöksentekijöille, ulkopolitiikan toimijoille, talouspolitiikan ja talouselämän toimijoille, puolustusvoimille, ympäristöliikkeille, kansalaisjärjestöille ja miksei meille jokaiselle merkittäviä haasteita. Meidän pitää oppia ajattelemaan kokonaisvaltaisemmin ja toimimaan yhdessä, ei vain Suomessa vaan kansainvälisesti.

 

Haasteista huolimatta tai juuri niiden vuoksi on ulkopolitiikka arkipäiväistynyt. Se koskettaa meidän jokaisen päivittäistä elämää. Siksi sen tulee olla avointa ja ymmärrettävää ja meidän ulkopolitiikan työläisten, diplomaattien vastuulla on toimia avoimesti ja ymmärrettävästi.

 

Hyvät ystävät, mistä me kaikki ammennamme voimaa, kykyä ja taitoa toimia tässä monimutkaisessa ja haastavassa maailmassa? Yksi vastaus on esimerkiksi tämän päivän juhla.

 

Globalisoituva tai mieluummin lempeämmin määriteltynä maapalloistuva maailma, maailma, jossa olemme niin hyvässä kuin pahassa riippuvaisia toisistamme on todellisuutta. Se on se kenttä, jossa me toimimme, jossa vaalimme Suomen etua ja edistämme Suomen tavoitteita. Mutta harva meistä kokee sitä kuitenkaan kodiksi ja hyvä niin.

 

Ihminen tarvitsee kodin ja läheiset, perheen ja ystävät. Ihminen tarvitsee kotiseudun, paikan jossa juuret ovat tai jonne ne voi kasvattaa. Ihminen tarvitsee ihmisen mittakaavan tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa.

 

Olen itse vakaasti sitä mieltä, että meidän suomalaisten vahvuus on siinä että tiedämme mistä tulemme ja tiedämme keitä olemme. Se antaa meille voimaa toimia asioiden hyväksi, oli se kotiseudulla tai suuressa maailmassa. Se antaa meille myös voimaa kohdata muutokset, voimaa antaa itsestämme ja saada uutta ja voimaa avautua maailmaan ja maailmalle.

 

Hyvät ystävät ja sukulaiset, haluan kiittää tästä mahdollisuudesta osallistua tämän kesän juhlaan. Lähden täältä vahvempana ja toivon, että tekin teette sen. Kiitokset niin omasta kuin mukana olevan isäni puolesta järjestäjille, työnne on arvokasta. Toivotan Kanneljärvi-säätiölle ja kanneljärveläisille menestystä ja teille kaikille hyvää kesää, aurinkoa ja sadetta sopivassa suhteessa.

 

Kiitos huomiostanne.